17.8.2010 14:41
Julkaistu: 31.1.2009 13:34
Tämä episodi alkaa Pattayalta - Thaimaan paheiden pesästä ja yhä useampien suomalaisten kotikaupungista.
Viikon verran olin korjautellut Africa Twiniäni Pattayalla Hikon opastuksella. Olin vienyt pyöräni yhteen korjaamoon, mutta Hiko oli haetuttanut sen sieltä luvallani toiseen. Onnistuisikohan tuo Suomessa? Toinen korjaamo hakee pyörän toisesta olematta omistajaan yhteydessä?
Kuvassa Hiko perheineen.
Tiistai-iltana maksoin korjaamolle ja lähdin ajamaan twiniä Pattayalta Rayongiin. Kymmenkunta kilometriä ajettuani vanha vika ilmaantui jälleen ja toinen pytty hiljeni. Satunnaisesti se lupaili ja muutama kymmentä kilometriä myöhemmin lähti mukaan toimien aina perille saakka.
Lauantaina Pokkien lähdettyä kotiinsa pakkasin viiden päivän varusteet – viidet sukat, viisi t-paitaa, viidet alushousut, farkut iltamenoihin, hiukan lukemista ja hammasharjan kumppaneineen.
Thaimaan viisumini oli viimeistä päivää voimassa. Tarkoituksen oli ajaa Rayongista Koh Kongiin, Kambodzaan ja sunnuntaina edelleen Phnom Penhiin hakemaan uutta viisumia, jonka saanti ei ollut täysin varmaa - säännöt muuttuvat jatkuvasti.
Africa Twin starttasi hyvin. Kymmenkunta kilometriä ajettuani tankkasin ja jatkoin valtatie kolmosta eli Sukhumvittia kohti Kambodzaa.
Matka jatkui kummemmitta ihmeittä hieman monotonista nelikaistaista valtatietä. Tratissa tie vaihtui pienemmäksi. Kaksikaistainen sata kilometriä pitkälle Kambodzan ja rantaviivan väliselle maasuikalleelle rakennettu tie oli mutkikkaampi, jopa hiukan mäkinen.
Tratin jälkeen myös etusylinteri lakkasi jälleen toimimasta. Pysähdyin lounaalle johonkin rantaravintolaan, jossa ei saanut olutta. Muutaman kerran sylinteri lupaili muutaman sata metriä, mutta hyytyi jälleen. Ajoin kaasu pohjassa yhdellä sylinterillä rajalle. Pyörä kulki 80-100 kilometrin tuntivauhtia, mutta kiihtyvyys oli aika onneton.
Rajamuodollisuudet sujuivat rutiinilla, mutta tällä kertaa rajatäti antoi lomakkeet minun täytettävikseni - mallin kanssa, sillä muuten olisivat thainkieliset lomakkeet jääneet täyttämättä.
Ulos Thaimaasta on aina hiukan vaikea päästä. Virjailijat ovat ilmeettömyydestään huolimatta ystävällisiä ja opastavat vääriltä luukuilta oikeille.
Sotilaat olisivat halunneet rekisteriotteeni pantiksi, mutta sanoin, etten ehkä tulisi takkaisin tämän rajan yli, joten haluan otteen mukaani. Lopulta he tyytyvivät kopioon.
Sen sijaan Kambodzaan on todella helppo päästä sisään eikä moottoripyörääkään tarvitse tullata millään tavoin.
Rajakaupunki Koh Kongin hotellit olivat täynnä – jotain arvovaltaisia vieraita – mustia mersuja ja sellaisia. Löysin kuitenkin sekatavarakaupan yhteydessä toimivan guest housen.
Sen jälkeen yritin korjauttaa twiniä. Yhdellä pytyllä ajaminen ei tuntunut kovin hyvältä. Paikallinen autokorjaamo, jota olen aikaisemminkin käyttänyt, etsi vikaa moposta muutaman tunnin ja paikallisti sen CDI:hin. Sitä he eivät osanneet korjata, joten laittoivat palaset takaisin paikalleen.
Loppuillan vietin siemaillen viiniä Fat Samin baarissa. Fat Samin baari on uusi ja viini hinta/laatu-suhde varsin kohdallaan.
—
Aamiaisen jälkeen ajelin pari vuotta vanhaa asfalttia pitkin kohti nelostietä – 150 kilometriä yhdellä pytyllä kaasu pohjassa. Uudehko tie oli jo nyt osittain aalloilla ja ikävästi reikääntynyt sieltä täältä. Korruptio ei sovi tienrakennukseen, vaan tulee yhteiskunnalle todella kalliiksi.
Kaikki neljä siltaa olivat valmistuneet ja avattu, joten aikaavieviä lossikyytejä ei enää tarvinnut odottaa tai maksaa. Näin tästä legendaarisesta “ajoittain läpipääsemättömästä” tiestä on tullut tavallinen toisenluokan maantie.
Sen sijaan ranskalaisten aikoinaan rakentama nelostie oli herkkua. Sileä vuosia vanha asfaltti oli edelleen priimaa joitain hankalampia kohti lukuunottamatta. Vaikka tie on tylsä ja turhankin tuttu, osasin nauttia asfaltin laadusta ja tien reiättömyydestä.
Jo parin nelostiekilometrin jälkeen toinenkin pytty hiljeni. Asiassa ei ollut pohdittavaa – bensa loppu. 150 kilometriä kaasu pohjassa oli niellyt 24 litraa bensaa! Tuntuu ihan loogiselta, mutta eipä sitä tullut ajatelleeksi, että 150 kilometriä 80-90 kilometrin tuntivauhtia veisi 24 litraa. Työnsin pyörää sata metriä taaksepäin ja pulloasemalta tankkiini kaadettiin pyytämäni kymmenen litraa.
Loppumatka sujui ongelmitta. Oikealta bensa-asemalta tankkasin tankin täyteen. Jonkun kuormurin perässä ajaessani sain silmiini pölyä, mikä kiusasi lopulta kokonaisen viikon.
Kirjauduin tuttuun hotelliin Phnom Penhin keskustassa ja ajoin saman tien tuttuun pyörävuokraamoon, jossa Africa Twin voitaisiin ehkä korjata. Se ei kuitenkaan onnistunut, mutta he löysivät minulle Russian Marketin reunalta pajan, jossa työ osattaisiin tehdä.
Ajoin vuokraamon mekaanikon perässä pajalle ja tuntia myöhemmin kuultuani optimistisen arvion korjausmahdollisuuiksta ajoin mopotaksilla takaisin keskustaan.
Vuokraamolle palattuani tapasin Vannor’n – tytön, jota olen tapaillut muutaman vuoden aina Kambodzassa käydessäni ja välillä hän on käynyt luonani Thaimaassakin.
Sain myös alleni XR400:ni, jota vuokraamo säilyttää minulle. Rakas pyöräni oli edelleen kuin ennen vuoden säilytyksestä huolimatta ja käynnistyi helposti polkaisemalla.
—
Maanantaiaamuna ajelin Thaimaan lähetystöön hakemaan viisumia. Tämä oli se ainoa syy, miksi ylipäänsä olin tällä kertaa Kambodzaan tullut. Alkuperäinen tarkoitus oli vetää Moranakiri-seikkailu, mutta ainoan asiakkaan peruessa matkan jäi matka tekemättä lähinnä muiden kiireiden tekosyyllä, sillä hienon ja hiukan haastavan reitin olisi voinut ajaa yksinkin.
Iltapäivä oli synkkä. Kambodzassa asuva ystäväni oli Joulukuussa tehnyt itsemurhan. Sain nyt kuulla hänen työnantajaltaan ikävät yksityiskohdat tapahtumista, syistä ja jälkikasvun tulevaisuudesta.
—
Tiistaina kävin parturissa ja iltapäivällä sain viisumini täsmälleen sellaisena kuin olin anonut eli turistiviisumin kahdella sisääntulolla.
Illalla Africa Twin oli vihdoin valmis. Palautin XR:n säilytykseen ja ajelin tuktukilla pajalle. CDI:tä ei oltu osattu korjata, mutta veitikat olivat keksineet jonkin tilapäisen kikan, jolla ongelma kierrettiin. Kielitaidon puutteesta minulle jäi arvoitukseksi miten se oli tehty. Ymmärsin ainoastaan ohjeen, että se olisi syytä korjata "oikeasti" mahdollisimman pian Thaimaassa.
Ilta oli raskas. Halusin selkiyttää suhteeni Vannor’n kanssa ystävyyssuhteeksi. Tällaiset asiat ovat aina raskaita. Keskustelujemme sivussa Obama vannoi virkavalansa CNN:n välittämänä.
—
Twini toimi hyvin vielä keskiviikkonakin, joten puoliltapäivin ajelin pajalle ja maksoin 50 dollarin korjauspalkkion. Keksinpä vielä pyytää katkaisimen jäähdyttimen tuulettimeen, joka minulle kyhättiin kymmenessä minuutissa kymmenellä dollarilla – väittivät käytetyn katkaisimen olevan kallis.
Siitä lähdinkin vuokraamon kautta kohti Thaimaata. Pidin tauon sadan kilometrin pyykillä kuten tullessanikin. Mutkainen tie Koh Kongiin tuntui juhlalliselta ajaa kahdella pytyllä. Pyörä kiihtyi kaasukahvasta! Harvat ohitukset olivat nautinnollisia. Taas huomasi, että kaikki asiat eivät sittenkään ole itsestäänselvyyksiä.
Tässä kuvassa kulminoituu Kambodzan viimevuosien kehitys. Tärkeimmät, aikaisemmin vaikeakulkuiset, tiet on asfaltoitu, jopa liikennemerkkejä on lisätty. Positiivsinta on kuitenkin villien norsujen ilmestyminen luontoon, sillä punakhmerien hirmuhallinnon aikana kaikki eläimet syötiin nälkään.
Lähes 300 kilometrin jälkeen jäin Koh Kongiin yöksi. Kokeilin taas uutta hotellia – sitä ensimmäistä sillan vieressä. Ensikerralla palaan taas siihen “toiseen”, jossa hinta/laatu-suhde on selkeästi parempi.
Fat Samkin sai jälleen muutaman dollarin iltaviineistäni.
Torstaina söin aamiaiseksi riisikeiton. Läpäisin jälleen tullimuodollisuudet ja ajelin 290 kilometriä Rayongiin.
Pysähdyin Klaengissa lounaalle ja ottamaan muutaman valokuvan värikkäistä taloista. Päivässä oli jotain outoa, sillä kaikki linnunpesäkeittokaupungin kaupat olivat kiinni. Niin, noissa taloissa ei suinkaan asu ihmisiä, vaan lintuja.
Illalla tapasin Pokkien. Surullinen, raskas ja pakollinen matka rikkinäisellä moottoripyörällä kaikkine jäähyväisineen oli lopulta takana.
Seuraavan kerran palaisin Kambodzaan lokakuussa vetämään aina yhtä herkullista MotorBokoria. Tervetuloa mukaan!
Ikävä pikavisiitti Kambodzaan
Tämä episodi alkaa Pattayalta - Thaimaan paheiden pesästä ja yhä useampien suomalaisten kotikaupungista.Viikon verran olin korjautellut Africa Twiniäni Pattayalla Hikon opastuksella. Olin vienyt pyöräni yhteen korjaamoon, mutta Hiko oli haetuttanut sen sieltä luvallani toiseen. Onnistuisikohan tuo Suomessa? Toinen korjaamo hakee pyörän toisesta olematta omistajaan yhteydessä?
Kuvassa Hiko perheineen.
Tiistai-iltana maksoin korjaamolle ja lähdin ajamaan twiniä Pattayalta Rayongiin. Kymmenkunta kilometriä ajettuani vanha vika ilmaantui jälleen ja toinen pytty hiljeni. Satunnaisesti se lupaili ja muutama kymmentä kilometriä myöhemmin lähti mukaan toimien aina perille saakka.
Lauantaina Pokkien lähdettyä kotiinsa pakkasin viiden päivän varusteet – viidet sukat, viisi t-paitaa, viidet alushousut, farkut iltamenoihin, hiukan lukemista ja hammasharjan kumppaneineen.
Thaimaan viisumini oli viimeistä päivää voimassa. Tarkoituksen oli ajaa Rayongista Koh Kongiin, Kambodzaan ja sunnuntaina edelleen Phnom Penhiin hakemaan uutta viisumia, jonka saanti ei ollut täysin varmaa - säännöt muuttuvat jatkuvasti.
Africa Twin starttasi hyvin. Kymmenkunta kilometriä ajettuani tankkasin ja jatkoin valtatie kolmosta eli Sukhumvittia kohti Kambodzaa.
Matka jatkui kummemmitta ihmeittä hieman monotonista nelikaistaista valtatietä. Tratissa tie vaihtui pienemmäksi. Kaksikaistainen sata kilometriä pitkälle Kambodzan ja rantaviivan väliselle maasuikalleelle rakennettu tie oli mutkikkaampi, jopa hiukan mäkinen.
Tratin jälkeen myös etusylinteri lakkasi jälleen toimimasta. Pysähdyin lounaalle johonkin rantaravintolaan, jossa ei saanut olutta. Muutaman kerran sylinteri lupaili muutaman sata metriä, mutta hyytyi jälleen. Ajoin kaasu pohjassa yhdellä sylinterillä rajalle. Pyörä kulki 80-100 kilometrin tuntivauhtia, mutta kiihtyvyys oli aika onneton.
Rajamuodollisuudet sujuivat rutiinilla, mutta tällä kertaa rajatäti antoi lomakkeet minun täytettävikseni - mallin kanssa, sillä muuten olisivat thainkieliset lomakkeet jääneet täyttämättä.
Ulos Thaimaasta on aina hiukan vaikea päästä. Virjailijat ovat ilmeettömyydestään huolimatta ystävällisiä ja opastavat vääriltä luukuilta oikeille.
Sotilaat olisivat halunneet rekisteriotteeni pantiksi, mutta sanoin, etten ehkä tulisi takkaisin tämän rajan yli, joten haluan otteen mukaani. Lopulta he tyytyvivät kopioon.
Sen sijaan Kambodzaan on todella helppo päästä sisään eikä moottoripyörääkään tarvitse tullata millään tavoin.
Rajakaupunki Koh Kongin hotellit olivat täynnä – jotain arvovaltaisia vieraita – mustia mersuja ja sellaisia. Löysin kuitenkin sekatavarakaupan yhteydessä toimivan guest housen.
Sen jälkeen yritin korjauttaa twiniä. Yhdellä pytyllä ajaminen ei tuntunut kovin hyvältä. Paikallinen autokorjaamo, jota olen aikaisemminkin käyttänyt, etsi vikaa moposta muutaman tunnin ja paikallisti sen CDI:hin. Sitä he eivät osanneet korjata, joten laittoivat palaset takaisin paikalleen.Loppuillan vietin siemaillen viiniä Fat Samin baarissa. Fat Samin baari on uusi ja viini hinta/laatu-suhde varsin kohdallaan.
—
Aamiaisen jälkeen ajelin pari vuotta vanhaa asfalttia pitkin kohti nelostietä – 150 kilometriä yhdellä pytyllä kaasu pohjassa. Uudehko tie oli jo nyt osittain aalloilla ja ikävästi reikääntynyt sieltä täältä. Korruptio ei sovi tienrakennukseen, vaan tulee yhteiskunnalle todella kalliiksi.
Kaikki neljä siltaa olivat valmistuneet ja avattu, joten aikaavieviä lossikyytejä ei enää tarvinnut odottaa tai maksaa. Näin tästä legendaarisesta “ajoittain läpipääsemättömästä” tiestä on tullut tavallinen toisenluokan maantie.
Sen sijaan ranskalaisten aikoinaan rakentama nelostie oli herkkua. Sileä vuosia vanha asfaltti oli edelleen priimaa joitain hankalampia kohti lukuunottamatta. Vaikka tie on tylsä ja turhankin tuttu, osasin nauttia asfaltin laadusta ja tien reiättömyydestä.
Jo parin nelostiekilometrin jälkeen toinenkin pytty hiljeni. Asiassa ei ollut pohdittavaa – bensa loppu. 150 kilometriä kaasu pohjassa oli niellyt 24 litraa bensaa! Tuntuu ihan loogiselta, mutta eipä sitä tullut ajatelleeksi, että 150 kilometriä 80-90 kilometrin tuntivauhtia veisi 24 litraa. Työnsin pyörää sata metriä taaksepäin ja pulloasemalta tankkiini kaadettiin pyytämäni kymmenen litraa.
Loppumatka sujui ongelmitta. Oikealta bensa-asemalta tankkasin tankin täyteen. Jonkun kuormurin perässä ajaessani sain silmiini pölyä, mikä kiusasi lopulta kokonaisen viikon.
Kirjauduin tuttuun hotelliin Phnom Penhin keskustassa ja ajoin saman tien tuttuun pyörävuokraamoon, jossa Africa Twin voitaisiin ehkä korjata. Se ei kuitenkaan onnistunut, mutta he löysivät minulle Russian Marketin reunalta pajan, jossa työ osattaisiin tehdä.
Ajoin vuokraamon mekaanikon perässä pajalle ja tuntia myöhemmin kuultuani optimistisen arvion korjausmahdollisuuiksta ajoin mopotaksilla takaisin keskustaan.
Vuokraamolle palattuani tapasin Vannor’n – tytön, jota olen tapaillut muutaman vuoden aina Kambodzassa käydessäni ja välillä hän on käynyt luonani Thaimaassakin.
Sain myös alleni XR400:ni, jota vuokraamo säilyttää minulle. Rakas pyöräni oli edelleen kuin ennen vuoden säilytyksestä huolimatta ja käynnistyi helposti polkaisemalla.
—
Maanantaiaamuna ajelin Thaimaan lähetystöön hakemaan viisumia. Tämä oli se ainoa syy, miksi ylipäänsä olin tällä kertaa Kambodzaan tullut. Alkuperäinen tarkoitus oli vetää Moranakiri-seikkailu, mutta ainoan asiakkaan peruessa matkan jäi matka tekemättä lähinnä muiden kiireiden tekosyyllä, sillä hienon ja hiukan haastavan reitin olisi voinut ajaa yksinkin.
Iltapäivä oli synkkä. Kambodzassa asuva ystäväni oli Joulukuussa tehnyt itsemurhan. Sain nyt kuulla hänen työnantajaltaan ikävät yksityiskohdat tapahtumista, syistä ja jälkikasvun tulevaisuudesta.
—
Tiistaina kävin parturissa ja iltapäivällä sain viisumini täsmälleen sellaisena kuin olin anonut eli turistiviisumin kahdella sisääntulolla.
Illalla Africa Twin oli vihdoin valmis. Palautin XR:n säilytykseen ja ajelin tuktukilla pajalle. CDI:tä ei oltu osattu korjata, mutta veitikat olivat keksineet jonkin tilapäisen kikan, jolla ongelma kierrettiin. Kielitaidon puutteesta minulle jäi arvoitukseksi miten se oli tehty. Ymmärsin ainoastaan ohjeen, että se olisi syytä korjata "oikeasti" mahdollisimman pian Thaimaassa.
Ilta oli raskas. Halusin selkiyttää suhteeni Vannor’n kanssa ystävyyssuhteeksi. Tällaiset asiat ovat aina raskaita. Keskustelujemme sivussa Obama vannoi virkavalansa CNN:n välittämänä.
—
Twini toimi hyvin vielä keskiviikkonakin, joten puoliltapäivin ajelin pajalle ja maksoin 50 dollarin korjauspalkkion. Keksinpä vielä pyytää katkaisimen jäähdyttimen tuulettimeen, joka minulle kyhättiin kymmenessä minuutissa kymmenellä dollarilla – väittivät käytetyn katkaisimen olevan kallis.
Siitä lähdinkin vuokraamon kautta kohti Thaimaata. Pidin tauon sadan kilometrin pyykillä kuten tullessanikin. Mutkainen tie Koh Kongiin tuntui juhlalliselta ajaa kahdella pytyllä. Pyörä kiihtyi kaasukahvasta! Harvat ohitukset olivat nautinnollisia. Taas huomasi, että kaikki asiat eivät sittenkään ole itsestäänselvyyksiä.
Tässä kuvassa kulminoituu Kambodzan viimevuosien kehitys. Tärkeimmät, aikaisemmin vaikeakulkuiset, tiet on asfaltoitu, jopa liikennemerkkejä on lisätty. Positiivsinta on kuitenkin villien norsujen ilmestyminen luontoon, sillä punakhmerien hirmuhallinnon aikana kaikki eläimet syötiin nälkään.
Lähes 300 kilometrin jälkeen jäin Koh Kongiin yöksi. Kokeilin taas uutta hotellia – sitä ensimmäistä sillan vieressä. Ensikerralla palaan taas siihen “toiseen”, jossa hinta/laatu-suhde on selkeästi parempi.
Fat Samkin sai jälleen muutaman dollarin iltaviineistäni.
Torstaina söin aamiaiseksi riisikeiton. Läpäisin jälleen tullimuodollisuudet ja ajelin 290 kilometriä Rayongiin.
Pysähdyin Klaengissa lounaalle ja ottamaan muutaman valokuvan värikkäistä taloista. Päivässä oli jotain outoa, sillä kaikki linnunpesäkeittokaupungin kaupat olivat kiinni. Niin, noissa taloissa ei suinkaan asu ihmisiä, vaan lintuja.
Illalla tapasin Pokkien. Surullinen, raskas ja pakollinen matka rikkinäisellä moottoripyörällä kaikkine jäähyväisineen oli lopulta takana.
Seuraavan kerran palaisin Kambodzaan lokakuussa vetämään aina yhtä herkullista MotorBokoria. Tervetuloa mukaan!
