Suomi 100 vuotta – suomalaisia maailmanmestareita, osa 10, Samuli Aro

Samuli Aro on enduron viisinkertainen maailmanmestari. Hän saavutti myös kaksi MM-hopeaa ja MM-pronssin sekä oli voittamassa viidesti Suomen kokoonpanossa joukkueiden maailmanmestaruutta.

SAAVUTUKSET

MM-kulta 250 cc 2002
MM-kulta 300 cc 2008
MM-kulta 450 cc 2005, 2006
MM-kulta 525 cc 2004
MM-hopea 250 cc 2003
MM-hopea 450 cc 2007
MM-pronssi 250 cc 2001
MM-joukkuekulta 1999, 2002, 2003, 2004, 2006

Samuli Aro oli 4-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran nousi mopon selkään. Mopo oli 50-kuutioinen SWM, joka oli lainassa hänen perheellään. Vanhemmat olivat nähneet, kuinka intohimoisesti poika oli suhtautunut moottorilla kulkeviin ajokkeihin. Erityisen kiinnostunut Samuli oli pyörien laittamisesta. Olihan hän jo monta kertaa toiminut isänsä Antin ”mekaanikkona” tämän kilpaillessa motocrossin ja enduron SM-kilpailuissa. Samuli saikin joululahjaksi oman 50-kuutioisen Italjetin käytyään ensin yhden kerran ajamassa lainamopolla.
Samulilla oli ollut selvät sävelet tulevaisuutensa suhteen jo 3-vuotiaana: hän aikoi motocrossin maailmanmestariksi. Kun häneltä oli kysytty kuka on kovin kuski oli Samuli vastannut ”Mikkola, Kotteri ja Iti” tarkoittaen Heikki Mikkolaa, Roger de Costeria ja isäänsä. Hän oli myös valmis työskentelemään tavoitteensa eteen. Samuli kiersi isänsä mukana harjoittelemassa ja otti usein isän kilpailuihin mukaan oman ajokkinsa, jolla ajeli varikon laitamilla. Lisäksi hän harjoitteli  mummolan viereisellä pellolla.
Noin 9-vuotiaasta lähtien Samuli tahkosi ympärivuotisesti 80-kuutioisella pyörällään. Vaikka poika olikin henkeen ja vereen crossimies, ajoi hän paljon lumispooria. Pojat harrastivat hieman myös jäällä ajoa läheisellä joella, mutta mistään jäärata-ajosta ei kuitenkaan ollut kyse. Samoihin aikoihin Samuli alkoi kilpailla myös kerhon sarjacrosskilpailuissa. Ensimmäisessä koitoksessaan hän jäi toiseksi viimeiselle ajajalle noin kierroksella jälkeen ja kärjelle muutamalla kierroksella. Samuli ei suhtautunut kilpailuihin vakavasti, lähinnä hän kävi niissä vain ajelemassa. Lisäksi hän ei uskaltanut lähteä lähtöpuomilta, vaan starttasi muiden perään varikon portilta. Vaikkei menestystä vielä tullut, oli kilpailuista saatu kokemus tärkeää tulevaisuutta ajatellen.

Samuli nousi mopon selkään ensimmäisen kerran 4-vuotiaana. Kuva: Samuli Aron kuva-arkisto

Samuli osallistui ensimmäiseen kansalliseen motocrosskilpailuunsa syksyllä 1988 ollessaan 13-vuotias. Hän ei ollut juuri treenannut, sillä oli vasta vähän aikaa aiemmin alkanut ajaa uudestaan. Takana oli muutaman vuoden tauko, jonka aikana poika oli katsonut, josko koulu olisi alkanut kiinnostaa häntä hieman enemmän. Huolimatta vähäisestä treenimäärästä, Samuli sijoittui Uudenmaan piirinmestaruuskilpailussa viidenneksi lähes kolmenkymmenen osallistujan joukossa. Ensimmäinen kolmannes osallistujista sai palkinnon ja Samuli pääsi näin aloittamaan pokaalikokoelmansa kartuttamisen.
Samulin kilpaura jatkui seuraavana vuonna hyvin intensiivisesti. Poika osallistui lähes jokaiseen 12-14-vuotiaiden C/B-luokan motocrosskilpailuun, mikä Suomessa järjestettiin. Kesäisin hänellä oli yleensä kaksi kilpailua viikonlopussa. Aina kisapaikat eivät edes olleet lähellä toisiaan, sillä kerrankin Samulilla sattui olemaan lauantain kilpailu Itä-Suomessa Savonlinnassa ja sunnuntain kilpailu Länsi-Suomessa Alastarolla. Välissä piti laittaa vielä pyöräkin kuntoon. Useimmiten isä toimi Samulin kuskina.
Talven ja alkukevään 1989 kilpailut menivät Samulin osalta vielä harjoitellessa. Kesän alussa Haminan Lelun crossiradalla hän kuitenkin otti elämänsä ensimmäisen voiton. Itse asiassa Samuli oli luullut koko ajan ajaneensa toisena, mutta kun hänelle heilutettiinkin ruutulippua ensimmäisenä, oli yllätys suuri. Samuli oli hieman hämmentynyt, mutta erityisen ylpeä siitä, että sai nyt tuoda kotiin ensimmäisen voittopokaalinsa. Heti seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän vei nimiinsä myös Porvoon lähellä Vahijärven radalla ajetun kilpailun. Kun voittoputki oli avattu, jatkoi Samuli samalla tiellä lähes koko loppukauden ajan.
Kaudeksi 1990 15-vuotias Samuli siirtyi ajamaan C/A-luokkaan vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle oli kertynyt jo mukavasti vauhtia ja taitoa, mutta hän oli ikäisekseen iso ja ajaminen pienellä pyörällä tuotti ajoittain hankaluuksia. Niinpä hänelle siirrettiin 125-kuutioisen pyörän runkoon 80-kuutioinen moottori. Kovapintaisemmilla radoilla hän menestyi hyvin ja voittikin kilpailuja, mutta pehmeämmillä pinnoilla kevyemmät kilpakumppanit pääsivät helposti hänen ohi. Loppukaudesta Samuli siirtyi ajamaan B-piikeissä, silloisessa nuorten SM-luokassa. Hän oli heti ensimmäisessä 125-kuutioisten kilpailussaan kolmas. Vauhti alkoi olla jo Suomen juniorikärjen tasoa. Samuli oli yllättynyt, että hän näin hyvin menestyi vanhempien ja kokeneempien kuljettajien joukossa. Eikä hän ollut ainoa, joka lyötiin ällikällä.
16-vuotiaana Samuli ajoi täyden sarjan nuorten SM-luokan B-piikeissä ja sijoittui neljänneksi. Seuraavaksi kaudeksi hän nousi A-luokkaan. Kahden seuraavan vuoden aikana menestys vaihteli täysin Samulin mielialojen mukaan. Välillä häntä huvitti ajaa, välillä ei. 18-vuotiaana motivaatio kuitenkin nousi ja Samuli oli loppupisteissä niin piikkiluokan kuin kaksipuolikkaidenkin kuudes.

Samuli oppi laittamaan pyöräänsä jo nuorena. Kuva: Samuli Aron kuva-arkisto

Vuonna 1994 Samuli lähti kokeilemaan ulkomailla kilpailua. Hän osallistui EM-sarjan piikkiluokassa kolmeen ensimmäiseen kilpailuun Puolassa, Tshekkoslovakiassa ja Ranskassa. Kilpailuista jäi käteen enemmänkin hyvää kokemusta kuin menestystä. Aika-ajoissa Samuli saattoi saada varsin hyviäkin aikoja, mutta lähdöt tuottivat ongelmia ja hän huomasi, että oli liian isokokoinen pieniä italialaisia ja espanjalaisia vilisseeseen piikkiluokkaan.
Vuoden lopulla 19-vuotias Samuli sai älynväläyksen osallistua Kärme Kustaan endurokilpailuun yhdessä kerhonsa, Tuusulan Moottorikerhon, endurokuljettajien Jani Laaksosen ja tämän pikkuveljen Samin kanssa. Mikään järjetön idea ei kuitenkaan ollut, sillä Samuli oli ajanut usein kerhon talvikilpailuissa kovempaa kuin Jani, joka kuitenkin oli jo varsin kokenut endurokuski. Ongelmana oli kuitenkin se, että joukkueessa sai olla vain A- tai B-luokan kuljettajia, ja koska Samuli ei ollut ajanut yhtään endurokilpailua, hän kuului vielä C-luokkaan. Hänen oli siis pakko ajaa joku endurokilpailu ennen joukkuekoitosta. Samuli päätti osallistua kauden viimeiseen kansalliseen kilpailuun Orimattilassa. Hänen ainoa tavoitteensa oli voittaa C-luokka, jotta hän pääsisi nousemaan B-luokkaan ja voisi näin osallistua Kärme Kustaaseen. Samuli teki, mitä piti ja näin hänen endurouransa oli alkanut hieman vahingossa. Kolmikko kipusi Kärme Kustaassa palkintokorokkeelle.
Talvella Samuli osallistui lumispoorikilpailuihin lähinnä treenimielessä. Kesällä hän ajeli enduroa huvikseen, mutta muuten hän ei juuri lajista innostunut. Motocross oli edelleen tärkein. Hän päättikin lähteä kaudella 1995 ensi kertaa mukaan motocrossin MM-taistoihin. Nyt tosin sopivamman kokoisella pyörällä, 250-kuutioisella. Ensimmäisessä MM-osakilpailussaan Hollannissa hän pääsi loppukilpailuun ja sijoittui 25 parhaan joukkoon. Tulppaanimaasta Samuli suuntasi takaisin Suomeen vain murtamaan sääriluunsa Laitilan crossikilpailussa. Nuorukainen joutui yli puolen vuoden sairaslomalle jalan ollessa kipsissä. Hän pääsi vain kerran kokeilemaan pyörää ennen talvipakkasia.
Samuli kilpaili motocrossin MM-tasolla kaudet 1995, 1996 ja 1997. Hänellä ei ollut taloudellisia resursseja eikä sopivia neuvonantajiakaan siihen, että kilpailemisesta olisi voinut tulla enempää kuin harrastus. Silti hän oli vakiopyörällään yksityiskuskeista nopeimpia ja sijoittui parhaimmillaan kuudenneksitoista ja seitsemänneksitoista Italian osakilpailun erissä. Samulin otteet tekivät myös tiimeihin vaikutuksen. Loppujen lopuksi sopimusta ei kuitenkaan koskaan tarjottu hänelle,  sillä suomalainen ei saanut ajettua ehjää ja tasaista kautta.
Kun kausi 1998 alkoi, Samulilla ei ollut enää rahaa lähteä kiertämään MM-kilpailuja. Mies mietti, että jos hän nyt joutuu jäämään kotiin, niin samalla hän voisi harrastella hieman enduroa. Samuli oli edellisvuonna käynyt hupimielessä ajamassa Nummisissa kylmiltään yhden kilpailun ja oli sattunut voittamaan. Nyt hän osallistui mahdollisimman moneen endurokilpailuun Suomessa. Lisäksi hänen kerhonsa järjesti samana vuonna enduron MM-sarjan osakilpailun, johon mies keksi lähteä ajamaan. Lauantaina Samuli oli piikkiluokan kolmantena, kun hänen pyörästään loppui siirtymätaipaleella polttoaine ja hän joutui keskeyttämään. Sisuuntunut mies päätti, että kotikilpailussa menestyminen ei jäisi yhden bensatankin varaan. Niinpä sunnuntaiksi hän löysi varastostaan edellisvuoden motocrossin MM-kilpailussa käyttämänsä isomman bensatankin, jonka asensi pyöräänsä. Viritys kannatti, Samuli sijoittui ensimmäisessä enduron MM-osakilpailussaan toiseksi Juha Salmisen viedessä voiton. Samuli oli yllättynyt näin nopeasti saavutetusta menestyksestä. Hän ajatteli, että maastot olivat ilmeisesti olleet hänelle niin tutut, vaikkei hän pätkiä ollutkaan juuri treenannut, että menestys johtui pääasiassa siitä. Lopulta hän kuitenkin ymmärsi, että hänen crossitaustansa yhdistettynä erikoiskokeiden hiekkamaastoihin oli suurin syy menestykseen.

Samuli (vas) ja Juha Salminen vuonna 1998. Kuva: Samuli Aron kuva-arkisto

Samuli jatkoi kilpailua enduron SM-kilpailussa ja keräsi kokemusta kantapään kautta. Hän oli tottunut motocrossissa ajamaan kaasu pohjassa, mutta huomasi pian useiden kaatumisten kautta, ettei sama toimi enää. Mies kuitenkin nautti kilpailla endurossa. Maisemat vaihtuivat, eikä hänen tarvinnut ajaa yhtä ja samaa kierrosta ympäri koko ajan.
Samuli ajatteli jatkavansa kauden 1999 sekä motocrossin että enduron SM-kilpailuissa. Mutta kun sitten kesällä järjestettiin samana viikonloppuna Sipoossa kaksipäiväinen enduron SM- ja PM-kilpailu ja Karkkilassa motocrossin SM-kilpailu, oli Samulilla valinnan paikka. Tilanteesta teki entistä haastavamman se, että hän oli enduron SM-pisteissä toisena ja johti motocrossin piikkiluokan SM-sarjaa Antti Pyrhösen ollessa toisena. Samuli mietti hetken, sitten hän päätti, että endurossa olisi hänen tulevaisuutensa ja niin hänestä tuli sillä hetkellä endurokuski. Laji oli alkanut kiinnostaa häntä hieman enemmän, olihan hänellä nyt jo kokemusta MM-tasolla kilpailemisesta ja menestymisestä. Ja toisaalta crossissa kilpailuvuosia hänellä oli takana jo kymmenen, joten hän halusi vaihtelua.
Mies osallistui vuoden aikana Yamahallaan myös Suomen ja Ruotsin MM-osakilpailuihin. Suomessa hänellä oli ensimmäisenä päivänä teknisiä ongelmia, mutta sunnuntaina hän nousi toiseksi jälleen Juha Salmisen taakse. Ruotsin osakilpailuun Samuli matkasi aloittelijan tapaan valmiiksi kuluneilla renkailla ja oli heti ongelmissa ensimmäisenä päivänä. Seuraavana päivänä hän ajoi kuitenkin lainarenkailla toiseksi. Tulokset olivat niin hienoja, että Samuli valittiin Suomen Six Days Enduron MM-joukkueeseen varamieheksi. Lisäksi italialainen Yamaha UFO Corse -talli kiinnostui suomalaisesta ja tarjosi tälle tallisopimusta seuraavaksi kaudeksi. Samuli oli tietyllä tapaa jo osannut odottaa sopimusta, olihan hän ajanut jokaisessa ensimmäisessä MM-osakilpailussaan palkintopallille. Lisäksi suomalaiset kuljettajat olivat kovassa huudossa maailmalla.
Voitettuaan enduron Suomen mestaruuden Samuli pakkasi tavaransa ja suunnisti Portugaliin ensimmäiseen joukkuemaailmanmestaruuskilpailuunsa. Petteri Silván oli satuttanut kyynärpäänsä jo aiemmin, joten Samuli oli noussut hetkessä varapaikalta joukkueeseen. Kun vielä Juha Salminen kaatui Portugalin harjoituksissa ja katkaisi kätensä, jouduttiin kerhojoukkueen puolelta nostamaan myös Petri Pohjamo  trophy-joukkueeseen. Suomi oli lähdössä puolustamaan edellisvuonna voittamaansa maailmanmestaruutta, mutta nyt suunnitelma ei näyttänyt parhaalta mahdolliselta, kun mukana oli kaksi keltanokkaa. Huolimatta kovista odotuksista, sekä Samuli että Petri ajoivat upeasti. Samuli voitti piikkiluokan ja oli yleiskilpailussa Mika Aholan jälkeen toinen ja Pohjamo oli piikkiluokan kolmas. Loppujen lopuksi Suomi juhli maailmanmestaruutta. Samuli oli hyvin iloinen, mutta hieman hämmentynyt, sillä hän oli yllättäen jättänyt taakseen monta moninkertaista maailmanmestaria ja oli hetkessä noussut enduron kärkikastiin.
Kausi 2000 ei kuitenkaan alkanut uudessa tiimissä Samulin osalta suunnitelmien mukaan. Ensimmäisessä MM-osakilpailussa Italiassa hän jäi niukasti palkintopallin ulkopuolelle, mutta seuraavana viikonloppuna Ranskassa epäonni iski kovalla kädellä. Samuli kaatui ja mursi ranteensa. Ensimmäinen kunnon kausi oli hänen osaltaan pilalla, mutta vieläkin enemmän häntä harmitti se, ettei hän voinut täyttää tiiminsä toiveita. Suomalainen jäi pitkälle sairaslomalle ja pääsi osallistumaan vasta kauden viimeiseen MM-osakilpailuun Tšekeissä, jossa hän oli jälleen kolmen parhaan joukossa molempina päivinä. Kauden loppupisteissä Samuli jäi kahdeksanneksi.

Samuli kilpaili kaudet 2001 ja 2002 Husqvarnan väreissä. Kuva: Samuli Aron kuva-arkisto

Husqvarna oli houkutellut Samulia ajamaan seuraavaksi kaudeksi talliinsa, jossa Petteri Silvánkin kilpaili. Samuli päätti ottaa sopimuksen vastaan ja lähteä reissaamaan yhdessä ystävänsä kanssa. Lisäksi hän halusi ottaa tältä mallia maailmanmestaruuden saavuttamiseen. Kausi sujui mukavasti ilman suurempia ongelmia siihen nähden, että Samulilla oli edelleen enemmän vauhtia kuin järkeä. Yrittämistä oli aivan liikaa ja hän kaatui usein pahasti. Silti Samuli onnistui ottamaan uransa ensimmäisen päivävoiton Suomen osakilpailussa Vantaalla. Saavutus oli helpotus miehelle, sillä hän tiesi, että ensimmäinen voitto on aina työn ja tuskan takana ja yleensä jatkossa voittaminen on helpompaa, koska suurin jännitys on poissa. Seuraavana viikonloppuna Ruotsissa hän todisti teorian kohdallaan oikeaksi ja vei molemmat päivät nimiinsä. Tilannetta kuitenkin helpotti se, että Salminen oli jo varmistanut maailmanmestaruutensa kotimaassa ja oli jättänyt Ruotsin osakilpailun väliin osallistuakseen Itävallassa Elzberg Rodeoon. Samuli saavutti uransa ensimmäisen MM-mitalin, kaksipuolikkaiden pronssin. Hän tiesi, että Juhan vauhtiin hänestä ei vielä olisi ollut, mutta MM-hopealle hänellä olisi ollut hyvät mahdollisuudet ilman jatkuvaa kaatuilua.
Ennen kauden 2002 alkua Samuli alkoi miettiä, että hänellähän voisi olla mahdollisuudet jopa maailmanmestaruuteen. Ensimmäinen osakilpailupäivä meni kuitenkin pieleen, koska Samulia oli jännittänyt niin paljon, ettei hän ollut muistanut syödä aamupalaa. Hän johti pitkään, mutta puolessa välissä kilpailua rankat olosuhteet veivät hänen voimansa. Iso-Britannian David Knight voitti molempina päivinä Samulin ollessa toinen. Sunnuntai-iltana kilpailun jälkeen Samuli kuitenkin totesi vaimolleen Sadulle: ”Tämä ensimmäinen viikonloppu meni pieleen näiden pienien virheiden takia, mutta mä kyllä aion tänä vuonna olla maailmanmestari.”
Vaimolle tehdyt lupaukset ovat aina merkittäviä ja niin Samuli ei voinut muuta kuin voittaa kaikki loppukauden osakilpailut yhtä lukuun ottamatta. Kaikki tuntui loksahtaneen kohdalleen. Sekä pyörä että mies toimivat. Samulilla oli toki ollut vauhtia jo aiemmin, mutta nyt hän oli saanut mukaan myös kokemusta ja varmuutta. Jo kauden toiseksi viimeisen osakilpailun ensimmäisenä päivänä, Mikkelissä, Samuli saavutti lapsuuden unelmansa ja otti maailmanmestaruuden, tosin eri lajissa, kuin oli alun perin kuvitellut!

Samuli saavutti vuonna 2002 ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Kuva: Samuli Aron kuva-arkisto

Saavutuksesta teki entistä hienomman se, että kotikilpailun ansiosta Samuli pääsi jakamaan tunteen paitsi tiimin myös perheen ja lukuisten ystävien kesken. Samuli oli iloinen ja helpottunut, mutta mestaruus ei silti ollut tullut hänelle yllätyksenä eikä suurien taisteluiden kautta. Se oli Samulille ollut tietyllä tapaa jopa liiankin itsestäänselvyys, koska hän oli kauden alussa niin vahvasti päättänyt, että hän mestaruuden veisi, eikä muilla olisi siihen mitään sanottavaa. Samuli ei kuitenkaan juhlinut saavutustaan vielä lauantaina, sillä hänen tarkoituksenaan oli napata korkein pysti myös sunnuntailta. Tiimin henkilökunnan ilmeet sen sijaan olivat näkemisen arvoiset, kun Samuli käveli varikolle ajovaatteet päällään sunnuntaiaamuna ja sanoi lähtevänsä ajamaan. Mestaruusjuhlat koittivat vasta viimeisen osakilpailun, Ruotsin jälkeen.
Kun KTM tarjosi Samulille mahdollisuutta jatkaa mestaruuksien kamppailua heidän väreissään kaudella 2003, ei Samulin tarvinnut kauaa miettiä. Husqvarnan tehtaan taloudellinen tilanne oli alkanut mennä alaspäin, eikä talli pystynyt panostamaan kilpailutoimintaan niin paljon kuin se olisi halunnut. Lisäksi KTM:llä oli suuria suunnitelmia enduron parissa. Sillä oli erittäin hyvä ja kilpailukykyinen kalusto, josta Samuli oli kiinnostunut. Suomalainen allekirjoitti sopimuksen itävaltalaistallin kanssa ja jätti hyvästit Husqvarnan tiimille, jossa hän oli viettänyt siihenastisen kilpauransa kaksi parasta vuotta. Usein hän oli tallin henkilöstön kanssa nauranut, että tallilla ei ollut yhtään rahaa, mutta hauskaa senkin edestä. Loppujen lopuksi mestaruus olikin ehkä irronnut niin hienon yhteishengen tuloksena.
Ensimmäinen vuosi KTM:n riveissä meni Samulin osalta hieman totutellessa uuteen prototyypinpyörään. Kaksipuolikkaassa oli endurokäyttöön jopa liiankin paljon voimaa. Suomalainen teki paljon pieniä virheitä, eikä hän päässyt ajamaan niin kovaa kuin olisi halunnut. Opetteluvuodesta huolimatta, mies saavutti kauden päätteeksi uransa ensimmäisen MM-hopean. Vuoden lopulla Samuli ja Satu päättivät, että Sadun oli parempi muuttaa heidän poikansa, 4-vuotiaan Empun, kanssa Suomeen. Perhe oli asunut viimeiset vuodet Italiassa, mutta nyt he ajattelivat, että pojalle tekisi hyvää päästä päiväkotiin leikkimään ikätovereidensa kanssa sen sijaan, että hän pyöri varikoilla aikuisten kanssa. Samuli lensi jatkossa muutaman viikon välein käymään Suomessa ja Satu ja Emppu vierailivat ajoittain kilpailuissa.
Kaudeksi 2004 Samuli vaihtoi E3-luokkaan. Alkukausi meni taas uuteen pyörään totutellessa. Pian hän kuitenkin pääsi ajokin kanssa sinuiksi ja kävi armotonta taistoa mestaruudesta David Knightin, Ivan Cervantesin ja Mika Aholan kanssa. Kauden edetessä Samuli kuitenkin alkoi tehdä rakoa muihin ja kuittasi uransa toisen maailmanmestaruuden kauden toiseksi viimeisenä ajopäivänä Saksassa!

Vuonna 2004 Samuli saavutti toisen maailmanmestaruutensa, nyt KTM:n väreissä. Kuva: Samuli Aron kuva-arkisto

Vuosi 2005 E2-luokassa oli entistä kovempaa taistelua. Kauden alussa Samuli oli hyvin tasaväkinen australialaisen Stefan Merrimanin sekä ranskalaisen yllättäjän Fabien Planetin kanssa. Pian Planet kuitenkin loukkaantui ja Samuli vuorotteli Merrimanin kanssa korkeimmalla korokkeella. Lopulta suomalainen päihitti australialaisen ja varmisti mestaruuden kauden toiseksi viimeisenä kisapäivänä. Viimeisenä päivänä Samuli ajatteli lähteä vielä nautiskelemaan ja starttasi kilpailuun vaikkei kisamotivaatiota enää juurikaan ollut. Päivästä tuli kuitenkin ennennäkemätön sekuntitaistelu hänen ja Merrimanin välille. Miehet päihittivät toisiaan vuorotellen erikoiskokeilla, mutta loppupelistä Samuli näytti ettei ollut turhaan kolminkertainen maailmanmestari.
Samuli ajoi kaudet 2005 ja 2006 vauhdillisesti kovemmin kuin koskaan. Vuoden 2006 päätteeksi voitettu E2-luokan maailmanmestaruus oli hänelle hyvin tärkeä, koska sen saavuttaminen oli ollut niin raskasta. Hän joutui puskemaan koko kauden läpi erittäin tiukkaa kisaa Mika Aholan, Stefan Merrimanin ja Johnny Aubertin kanssa. Nelikko kävi kirjaimellisesti sekuntitaistelua koko kauden läpi. Niinpä, kun mestaruus vihdoin varmistui Samulin ylitettyä maalilinjan kauden viimeisessä osakilpailussa Ranskassa, hän puhkesi kyyneliin.

Vuoden 2005 Suomen joukkue valmiina taistelemaan Slovakiassa. Kuva: Samuli Aron kuva-arkisto

Kun Samuli kolmen peräkkäisen mestaruuden jälkeen saavutti kauden 2007 päätteeksi MM-hopeaa, ei häntä juuri harmittanut menetetty mestaruus. Hänelle tärkeintä oli se, että mestaruus tuli kuitenkin taas Suomeen ja ennen kaikkea se, että Mika Ahola saavutti nyt ensimmäisen maailmanmestaruutensa vuosikausien taistelun jälkeen. Samuli antoi täyden tunnustuksen ystävälleen, joka sisuuntuneena niin monesta kakkossijasta, veti koko vuoden äärimmäisen kovaa vauhtia.
Kauden 2007 päätteeksi Samuli joutui polvileikkaukseen. Toipumisaika oli pitkä, eikä mies ehtinyt kunnolla harjoitella seuraavaan kauteen. Lisäksi kesällä, kesken kauden 2008, hän satutti keskisormensa, joka vaivasi koko loppukauden ajan. Syksyllä Samulin polvi hajosi uudelleen. 18 kuukaudesta hän oli 13 kuukautta niin sanotulla sairaslomalla. Loukkaantumisten ohella mies ehti kuitenkin myös kilpailla ja menestyäkin. Vuoden 2008 päätteeksi Samuli otti viidennen maailmanmestaruutensa! Jokainen mestaruus oli ollut täysin erilainen ja siksi jokainen oli erilailla tärkeä. Jokaista Samuli arvosti hyvin paljon.
Maailmanmestaruuskausi oli ollut rankka ja Samulin mielessä alkoi loppuvuodesta kypsyä ajatus toisenlaisesta elämästä. Elämästä, jossa hänellä olisi myös enemmän aikaa perheelleen. Aika, jolloin Satu ja Emppu olivat kiertäneet Samulin mukana maailmalla, olivat olleet erityisen hienoja. Nyt miestä harmitti usein lähteä reissuun ja jättää perheensä kotiin. Kun hän näki upeita kohteita ympäri maailman, hän pystyi vain miettimään, miten hienoa olisi, jos perhekin olisi kokemassa saman.
Seuraavan kauden aikana Samulin mielenkiinto ajamista kohtaa alkoi laskea merkittävästi. Hän oli kilpaillut jo 20 vuotta ja kiertänyt maailmallakin lähes 15 vuoden ajan. Kun mies ymmärsi, ettei häntä enää huvittanut harjoitella tarpeeksi, oli selvää, että oli tullut aika jättää kilpakentät taakse. Ilman poltetta oli turha jatkaa vain palkkaa keräten. Samuli oli aina ajanut puhtaasta intohimosta, ei koskaan ansioiden takia. Kun hän oli aikanaan tehnyt KTM:n kanssa kolmivuotisen sopimuksen, oli hän päättänyt lopettaa uransa sen jälkeen. Kolmen vuoden jälkeen hän oli kuitenkin ajatellut, että voisi varmasti ajaa vielä pari vuotta. Näin hän oli ajatellut taas parin vuoden päästä. Loppujen lopuksi kolme vuotta oli muuttunut seitsemäksi vuodeksi KTM:n väreissä. Mutta nyt oli tullut aika aloittaa uusi elämä. Päätös uran lopettamisesta vaikutti kauden tuloksiin ja Samuli oli loppupisteissä neljäs.

Samuli kilpaili KTM-tallissa vuosina 2003-2009. Kuva: Samuli Aron kuva-arkisto

KTM Nordic tarjosi Samulille pehmeän laskun arkeen tarjoamalla hänelle tiimi- ja valmennuspäällikön paikkaa KTM Motorsportiin. Arkeen paluu tuotti kuitenkin aluksi vaikeuksia, vaikka vuonna 2010 syntynyt Vilppu ja vuonna 1999 syntynyt Emppu pitivätkin vanhempansa kiireisinä. Samuli tyydytti kilpailunälkäänsä osallistumalla ajoittain muun muassa motocrossin MM-osakilpailuihin.
Vuonna 2012 Samuli aloitti Team Ykkös-mp:n tallipäällikkönä. Tiimi ajattaa nuoria kuskeja niin motocrossin kuin enduronkin SM-, Cup- ja MX-liigan osakilpailuissa. Myös Samulin Emppu-poika kilpailee tallin junioriryhmässä. Lisäksi Samuli työskentelee isänsä vuonna 1986 perustamassa Ykkös-mp-liikkeessä, joka on laajentanut korjaamo- ja varaosapalvelusta muun muassa enduro- ja motocross-kuljettajien tukemiseen ja valmentamiseen.
Aika ajoin Samuli kaipaa vielä reissaamista ja maailman näkemistä. Tiukoista aikatauluista huolimatta, häntä ei koskaan kyllästyttänyt matkustaminen. Hän sai adrenaliinia ensin siitä, että jännitti kuinka monta ylimääräistä kiloa ajovarusteista tuli, montako sataa euroa niistä joutui maksamaan, lentokonetta odotellessa hän mietti, mitä kaikkea oli mahtanut unohtaa ja sitten alkoikin jo kilpailujännitys. Ajoura antoi hänelle paljon enemmän kuin pelkän kilpailemisen ja Samuli onkin kiitollinen uusista ihmisistä, maista ja kulttuureista, joihin hän pääsi tutustumaan.
Tänä päivänä Samuli on kolmen vilkkaan pojan isä. Empun ja Vilpun lisäksi Sadulle ja Samulille syntyi vuonna 2014 Samulin syntymäpäivälahjaksi Lenni-poika. Moottoriurheilu on edelleen osa miehen elämää. Emppu kisaa motocrossin SM-sarjassa ja myös Samuli on tuttu näky pyörän päällä. Marraskuussa 2017 Samuli ja Emppu osallistuivat Italiassa Torinon lähistöllä Transborgaro-nimisen motocross-kutsukilpailun perheluokkaan. Kaksikko saavutti pronssia.

Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012