Suomi 100 vuotta – suomalaisia maailmanmestareita, osa 11, Pekka Vehkonen

Pekka Vehkonen on vuoden 1985 motocrossin maailmanmestari sekä nelinkertainen MM-hopemitalisti. Hän saavutti urallaan myös stadioncrossin maailmanmestaruuden vuonna 1990 sekä kaksi stadioncrossin MM-hopeaa.

SAAVUTUKSET

Motocrossin 125cc-luokan maailmanmestari 1985
Stadioncrossin maailmanmestari 1990
Motocrossin 250cc-luokan MM-hopeamitalisti 1987, 1988, 1989, 1990
Stadioncrossin MM-hopeamitalisti  1989 ja 1991
 
Helsingissä vuonna 1964 syntynyt Pekka ”Pehu” Vehkonen nousi ensimmäistä kertaa mopon selkään ollessaan seitsemänvuotias. Mopo oli 25-kuutioinen Montesa, saman merkkinen kuin talli, jossa hänen setänsä Kalevi Vehkonen kilpaili. Sedällä oli suuri vaikutus siihen, että Pekka päätyi motocrossin pariin. Olihan hän Heikki Mikkolan ohella yksi Suomen menestyneimpiä motocrossajajia. Hän oli Pekalle Mikkolan tapaan idoli, jonka ajamista poika seurasi tarkasti. Sinä päivänä, kun Pekka pääsi Ruskeasannalle seuraamaan idoliensa kilpailemista, hän päätti, että hänestä tulee vielä motocrossin maailmanmestari.
Pekka osallistui ensimmäiseen kilpailuunsa vuonna 1977 täytettyään 13 vuotta. Hän sijoittui minicross-taistossa Nakkilassa neljänneksi ruotsalaisten ottaessa kaksoisvoiton. Pehu ei ollut osannut ennakoida tasoaan etukäteen, eikä näin ollen ollut tiennyt, mitä kilpailulta odottaa. Hän oli pienikokoinen ikäisekseen ja pyörä oli vähän liian iso hänelle. Hienosti mennyt kilpailu antoi lisäpotkua ja Pekka jatkoi ajamista. Vuosi ensimmäisen kilpailun jälkeen poika alkoi harjoitella tosissaan. Hän oli toki ajanut paljon tähänkin mennessä, sillä Vantaan kotipihalta pääsi suoraan ajamaan, mutta nyt hän halusi panostaa harjoitteluun kunnolla.

Pekka Vehkonen pääsi tuulettamaan idolinsa Heikki Mikkolan kanssa. Kuva: Pekka Vehkosen kuva-arkisto

Intensiivinen ja päämäärätietoinen harjoittelu tuotti tulosta. Vuonna 1979 Pekka voitti 50-kuutioisten Suomen cupin. Vuotta myöhemmin hän vaihtoi kesken kauden minicrossista B125cc-luokkaan ja vei kaikki kisat nimiinsä. Hän saavutti motocrossin 125-kuutioisten Suomen mestaruuden kaikkien aikojen nuorimpana kuljettajana, vain 18-vuotiaana. Yamahan Suomen maahantuoja Arwidson pani merkille nuorukaisen taidot ja antoi tälle kunnon kisapyörän. Pekalle tuki oli tärkeää, mutta vielä merkityksellisempää se oli Viljo-isälle, jonka lompakon nyöreistä Pekan ajaminen oli kiinni.
Peruskoulun päätyttyä Pekka ei osannut päättää mitä tehdä. Lukio olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta nuorukainen tiesi, ettei hän voisi opiskella kuin vuoden, koska seuraavana vuonna hän olisi ainakin omasta mielestään periaatteessa jo ammattilaiskuski. Niinpä hän päätti opiskella vuoden verran autonasentajaksi, koska koulusta oli helpompi saada lomaa harjoitteluun ja kilpailemiseen.
Keväällä 1981 ennen 17-vuotissyntymäpäiväänsä Pekka osallistui Ruskeasannalla Pohjoismaiden mestaruuskilpailuun Suomen joukkueessa. Taso oli varsin kova. Mukana oli paljon MM-tason kuljettajia, joten 16-vuotiaalta nuorukaiselta, jonka olisi pitänyt ajaa vielä B-luokassa, ei odotettu paljon. Sen sijaan Pekka yllätti kaikki. Hän oli kilpailun paras. Saavutus antoi hänelle itseluottamusta ja motivaatiota tulevaan.
Pekka seurasi parhaimpien kuljettajien menoa ja päätti, että hän ei voi mennä aivan metsään, jos noudattaa samoja neuvoja. Niinpä hän marssi maailmanmestari Heikki Mikkolan luokse ja tiedusteli tämän harjoitteluohjelmia. Pekka alkoi treenata Mikkolan ohjeiden mukaan ja huomasi, että samat ohjelmat sopivat myös hänelle hyvin.
Kausi 1981 alkoi Pekan osalta hienosti, hän oli kovassa kunnossa ja loisti Ruskeasannalla ajetussa PM-joukkuekilpailussa. Kun kaksipuolikkaiden SM-kausi alkoi, Pekka syöksyi johtoon heti ensimmäisen kilpailun ensimmäisessä erässä. Mutta muutaman kierroksen jälkeen nuorukainen kuitenkin kaatui ja rikkoi polvilumpionsa. Pekka joutui sairaslomalle. Suomen mestaruuden menettämistä enemmän häntä huolestutti, jos hän ei voisi osallistua ensimmäiseen MM-osakilpailuunsa. Puolentoista kuukauden päässä häämötti Suomen osakilpailu, johon Pehu oli päättänyt osallistua. Hän tiesi taitojensa riittävän maailmanmestaruustasolle, mutta polven toipuminen kesti. Nuorukainen päätti kuitenkin osallistua kilpailuun puolikuntoisena. Hän taisteli hyvistä sijoituksista, mutta harjoittelun puute näkyi ja hän kaatuili paljon. Pekka ajoi Hyvinkään molemmissa erissä pitkään parhaana suomalaisena ja oli parhaimmillaan hyvän tovin kolmantena. Loppujen lopuksi kaatumiset jättivät hänet kymmenennen sijan huonommalle puolelle.
Kauden 1982 alkaessa Pekka päätti ajaa ensimmäisen täyden MM-sarjansa. Yamahan Euroopan kilpailukeskus Hollannissa tuki maahantuojia, mikäli heillä oli lähettää lahjakkaita kuljettajia maailmalle. Niinpä Pekka sai kauden aikana Arwidsonilta käyttöönsä viisi moottoripyörää. Hän tiesi MM-kilpailujen tason olevan kova, sillä sarjaa kiersi 14 tehdasajajaa. Pehu halusi panostaa täysillä uraansa ja hän muutti monen muun ajajan tapaan Belgiaan leirintäalueelle, jossa asui asuntovaunussaan. Pekka piti ratkaisua hyvänä, sillä tunnelma kuskien joukossa oli mainio ja lisäksi he treenasivat paljon yhdessä. Kilpailuista saadut palkkiot olivat niin merkittäviä, että Pekka pystyi elättämään sekä itsensä että mekaanikkonsa.
Kausi lähti hieman takkuillen käyntiin, mutta viidennen osakilpailun jälkeen asiat kuitenkin loksahtivat kohdalleen ja Pekan ajo alkoi sujua. Hän sivusi palkintopallisijoja ollen usein neljäs ja viides. Vuoden viimeisessä osakilpailussa Pekka oli jo nappaamassa uransa ensimmäistä palkintopallisijoitusta, kun Yamahan moottori hajosi viimeisellä kierroksella Pekan ollessa kolmas. Vaikka podiumsija jäi vielä saavuttamatta, oli mies tyytyväinen kauteen. Hän oli loppupisteissä 15:s. Suomalainen oli paras yksityiskuski ja tallit olivat huomanneet, miten hienoja tuloksia hän saavutti tuotantopyörällä. Erityistä huomiota Pehu oli herättänyt Euroopan suurimmissa stadioncrosskilpailuissa, joissa hänen vastassaan oli ollut Yhdysvaltojen kovimmat kuljettajat. Muun muassa Hondan tallipäällikkö, motocrosslegenda Roger de Coster, oli kiinnittänyt huomiota nuorukaiseen, joka tuotantopyörällään oli päihittänyt Yhdysvaltalaiset mennen tullen. Hän tarjosi Pekalle mahdollisuutta ajaa Hondan tiimissä. Pekka oli kuitenkin jo ehtinyt tehdä suullisen sopimuksen Yamahan kanssa. Hän ei ollut vielä allekirjoittanut sopimuspaperia, mutta koki, ettei voinut pettää Yamahan Amsterdamin osastoa ja niin hän päätti jatkaa Yamahan väreissä myös kaudella 1983.
Pekka oli matkalla huipulle, mutta hän singahtikin sinne yllättäen jo ennen kauden alkua. Ranskalainen Jacky Vimond ei voinut terveyssyistä jatkaa Yamahan tehdastiimissä ja nuori suomalainen valittiin hänen tilalleen. Pekan unelmasta tuli totta yhdessä yössä. Hän oli nyt Yamahan virallinen tehdaskuski. Kaudella 1983 vain hänellä ja amerikkalaisella Jim Gibsonilla oli käytössään täydellinen Yamahan tehdaskalusto.
Jo ensimmäisessä osakilpailussa Pekka näytti tehtaalle, että se oli tehnyt oikean ratkaisun palkatessaan suomalaisen. Hän otti uransa siihenastisen parhaan sijoituksen ajaen toiseksi edellisvuoden maailmanmestarin Eric Geboersin viedessä voiton maksimipistein. Suomalainen oli hyvin tyytyväinen kilpailuun. Se oli osoitus siitä, että hänellä ei ollut mitään ongelmia pysyä maailmanmestarin vauhdissa. Erityisen onnellinen Pekka oli pyörästään, joka tuntui nyt todella luotettavalta.
Seuraavassa osakilpailussa Itävallassa ja kauden neljännessä osakilpailussa Belgiassa Pekka nousi jälleen palkintokorokkeelle sijoituttuaan molemmissa kisoissa kolmanneksi, mutta muuten hän kilpaili sijoilla neljästä kahdeksaan. Kunnes sitten kauden seitsemännessä osakilpailussa, juuri 19 vuotta täyttänyt nuorukainen otti uransa ensimmäisen erävoiton Saksan kuraradalla. Pekka oli innoissaan kuunnellessaan Maamme-laulua. Hän huomasi, että isä oli ollut oikeassa korostaessaan harjoittelun merkitystä eri keliolosuhteissa. Aina sateella, kun muut olivat pysytelleet sisätiloissa, etteivät kuraantuisi, oli Pekka vain määrätietoisesti harjoitellut. Työ oli tuottanut tulosta nopeammin kuin kukaan olisi uskonut. Hän oli nyt saavuttanut sen, mitä idolinsa Heikki Mikkola ja setänsä Kalevi Vehkonen. Ensimmäisen voiton myötä Pehu sai niin paljon itseluottamusta, että hänen vauhtinsa parantui hetkessä. Hän oli kaatuillut usein ja päällimmäinen syy siihen oli ollut se, että hän oli niin epätoivoisesti yrittänyt tavoitella ensimmäistä voittoaan. Nyt voiton myötä hän uskoi, että kaatumisia ei enää tulisi niin usein.

Pekka Vehkonen voitti motocrossin maailmanmestaruuden vuonna 1985 ja stadioncrossin mestaruuden vuonna 1990. Kuva: Pekka Vehkosen kuva-arkisto

Kun Pekka sijoittui kauden kolmanneksi viimeisessä osakilpailussa kahdesti toiseksi, hän otti uransa ensimmäisen kokonaiskilpailuvoiton. Samalla hän nousi kolmanneksi MM-pisteissä. Pekan uran ensimmäinen MM-mitali alkoi näyttää realistiselta. Suomen osakilpailussa onni ei ollut kuitenkaan myöden ja mies kaatuili usein. Hän kuittasi sijat kolme ja kuusi. Tallikaveri Gibson pääsi tasapisteisiin suomalaisen kanssa.
Ennen viimeistä osakilpailua Pekka oli päättänyt saavuttaa MM-mitalin. Suomalainen olikin matkalla pronssiin Tshekkoslovakiassa, kunnes viimeisen erän viimeisellä kierroksella hänen pyöränsä moottori leikkasi kiinni. Gibson pääsi ohittamaan hänet ja vei MM-pronssin. Pehu päätti MM-kauden entistä nälkäisempänä. Seuraavaksi kaudeksi hänellä olisi vain yksi tavoite: maailmanmestaruus.
Pekka jatkoi kilpailua kotimaassa, jossa nappasi ylivoimaisesti 125-kuutioisten Suomen mestaruuden.
Koska Pekka oli piikkiluokan MM-sarjan kuumin nimi, hän ajatteli, että saisi valita talleista mieleisimmän kaudeksi 1984. Kaikkihan halusivat hänet. Muun muassa Suzuki oli jo Yamahan ohella ottanut yhteyttä nuorukaiseen. Mutta yhtäkkiä kaikki parhaimmat tiimit vetäytyivätkin 125cc-luokasta. Pekka oli hetkessä aivan uudessa tilanteessa. Hän mietti jäljelle jääneitä vaihtoehtojaan ja päätyi italialaiseen Cagivaan. Nuori talli ei ollut juuri menestystä niittänyt, mutta sopimus oli rahallisesti merkittävä ja Pekka sai neuvoteltua itselleen muun muassa suomalaiset mekaanikot. Pyörä oli pelkkä aihio siinä vaiheessa, kun Pehu tuli talliin. Se ei kuitenkaan vaikuttanut Pekan todella suureen voitontahtoon. Hän aikoi tehdä pyörästä voittajakaluston. Hän oli nimittäin laskenut 12-vuotiaana, että vuonna 1984 hänen pitäisi olla maailmanmestari. Isä Viljo ei kuitenkaan ollut suunnitelmasta niin varma, sillä hän oli hermostunut siitä, että MM-kausi lähestyi kovaa vauhtia, mutta Pekalla ei ollut vielä edes pyörää, jolla harjoitella. Niinpä Pekka hoiti treenit muilla pyörillä. Cagiva valmistui juuri sopivasti ensimmäiseen MM-osakilpailuun.
Huolimatta vähäisestä treenimäärästä uuden pyörän puikoissa, alkoi kausi varsin mukavasti. Ensimmäisessä MM-osakilpailussa Italiassa Pekka sijoittui yhteispisteissä toiseksi. Neljän osakilpailun jälkeen hän oli kolmantena, mutta harjoitellessaan Vantaalla SM-kilpailua varten, hän kaatui ja katkaisi vasemman jalkansa molemmat sääriluut. Edessä oli monen viikon kuntoutuminen. Mestaruushaaveet siirtyivät seuraavalle kaudelle. Pekka oli hyvin pettynyt. Hän palasi kuitenkin pyörän puikkoihin kahden kuukauden sairasloman jälkeen ja sijoittui ensimmäisessä erässä Ruotsissa kuudenneksi. Kauden loppupisteissä suomalainen oli 14:s.
 

 
Pekka uusi sopimuksensa Cagivan kanssa kaudeksi 1985. Hänellä oli edessään ratkaiseva vuosi. Pekka tiesi, että hänellä olisi kaksi mahdollisuutta, joko hän voittaisi maailmanmestaruuden ja nousisi motocrossin suurnimien joukkoon tai sitten hän jäisi pyristelemään harmaaseen keskikastiin. Nuorukainen oli luottavainen. Hän oli kauden alkaessa hyvässä kunnossa ja myös pyörästä oli saatu kilpailukykyisempi. Hän tiedosti, että maaliin pääsy olisi tärkeintä, sillä pisteitä oli kerättävä. Ja niin Pehu tekikin heti kauden kahdessa ensimmäisessä osakilpailussa Hollannissa ja Italiassa, joissa molemmissa erissä sijoittui kolmanneksi ja toiseksi. Kolmannessa osakilpailussa Hollannissa hän kuitenkin kaatui ensimmäisessä erässä, jolloin pyörän runko katkesi. Toisessa erässä hän oli neljäs. Toinen sija MM-mittelössä vaihtui kolmanteen. Kauden puolivälissä Pekka otti kuitenkin täysosuman Tshekkoslovakiassa, jossa saavutti uransa ensimmäisen tuplavoiton. Haaveet maailmanmestaruuden saavuttamisesta voimistuivat. Kauden kahdeksannessa osakilpailussa Saksassa saavutettu erävoitto nosti Pekan jo toiselle sijalle MM-pisteissä.
Ennen kotimaan osakilpailua suomalainen oli vain kuuden pisteen päässä sarjaa johtavasta hollantilaisesta Dave Strijbosista. Hyvinkään ensimmäisessä erässä Pekka ajoi toiseksi Strijbosin kuitatessa voiton, mutta toisen erän toiseksi viimeisellä kierroksella rengasrikko tiputti Pekan toiselta sijalta neljänneksi. Hollantilainen otti tuplavoiton ja kasvatti pistejohtoaan. Sen sijaan kauden toiseksi viimeisessä osakilpailussa Argentiinassa oli Pekan vuoro viedä molemmat erät nimiinsä. Hän lennähti hetkessä MM-pistejohtoon yhdeksän pisteen turvin.
Kun kauden viimeinen osakilpailu koitti elokuun 25. päivänä Brasiliassa, oli Pekka jännittynyt. Hänellä olisi nyt realistiset mahdollisuudet saavuttaa lapsuuden unelmansa. Tänä iltana hän voisi olla maailmanmestari. Pekka keskittyi ensimmäiseen erään. Nyt hän ei hölmöilisi. Mestaruus tulisi ainoastaan taktisesti viisaalla ajolla. Hän ampaisikin pian ensimmäisen erän johtoon, mutta puolen tunnin ajon jälkeen hänen takarenkaansa vaurioitui pahasti. Strijbos pääsi kuittaamaan. Hän ylitti ensimmäisenä maalilinjan Pekan tullessa toiseksi. Toisen erän koittaessa Pekka tiesi, että kolmas sija riittäisi tekemään hänestä mestarin. Sen sijaan hän veti täysillä johtoon heti alusta saakka ja ylitti maalilinjan ensimmäisenä. 21-vuotias Pekka Vehkonen oli nyt motocrossin 125-kuutioisten maailmanmestari!

Pekka oli kasvanut ajajana. Hän oli edelleen nuori rohkea hurjapää, mutta nyt taakse olivat kuitenkin jääneet lukuisat kaatumiset sekä niistä johtuneet loukkaantumiset, joita Pekalla oli edellisvuosina runsaasti riittänyt. Malttia oli tullut mukaan, minkä ansiosta hän nyt saavutti sekä oman että isänsä pitkäaikaisen unelman. Pekka oli hyvin onnellinen. Vuoden kruunasi pääkaupunkiseudun paras urheilija-titteli.
Kauden 1986 Pekka jatkoi Cagivalla. Hän kävi jälleen tiukkaa taistelua mestaruudesta nyt niin ikään Cagivan väreissä ajaneen Strijbosin kanssa. Ruotsin MM-osakilpailun aamun harjoituksissa Pekka kuitenkin kaatui ja mursi lapaluunsa. Hän sai Saksan osakilpailuun erittäin vahvoja särkylääkkeitä. Pehu ei tuntenut minkäänlaista kipua ja sijoittuikin kuudenneksi. Kuopion MM-kilpailuun hänelle suositeltiin uutta lääkettä, jonka ansiosta hän ei pystynyt ajamaan ollenkaan. Kausi oli pilalla ja Pekka sijoittui loppupisteissä neljänneksi tasapistein MM-pronssia vieneen Massimo Continin kanssa.
Seuraavaksi kaudeksi Pekka siirtyi kilpailemaan kaksipuolikkaisiin edelleen Cagivan väreissä. Hän kävi kovaa taistelua Eric Geboersin kanssa, mutta johti sarjaa vielä puolessa välissä kautta. Sitten onnetar käänsi suomalaiselle selkänsä ja Pekka alkoi kärsiä ongelmista. Ranskan osakilpailussa hänen ajokistaan hajosi vanne, Yhdysvaltojen osakilpailussa pyörästä loppui bensa viimeisellä kierroksella ja Argentiinassa oli palkattu kuskit ajamaan suomalaista päin, jolloin Pekan Cagivasta hajosi pakoputki. Viimeisessä MM-osakilpailussa Ruotsissa ensimmäisen erän neljännellä kierroksella Pekka kaatui johtoasemasta, jolloin hänen reisiluunsa lähti lonkasta irti. Loukkaantuminen vei viimeistään suomalaiselta uran toisen maailmanmestaruuden ja sinetöi hänelle MM-hopean.
Vuonna 1988 Pekka oli ylivoimaisesti nopein kuljettaja. Tällä kertaa kuitenkin tekniset murheet veivät häneltä maailmanmestaruuden, sillä alkuvuodesta suomalaisen pyörästä hajosi mäntä viidessä erässä. Vielä kauden viimeisessä erässä hänellä oli mahdollisuudet saavuttaa ensimmäinen kaksipuolikkaiden maailmanmestaruus, mutta lopulta hän jäi toiseksi John van den Berkin viedessä mestaruuden. Pekkaa harmitti vietävästi. Hän mietti, että jos mäntä olisi kestänyt edes yhdessä erässä paremmin, nyt juhlittaisiin häntä eikä hollantilaista. Pehu oli yrittänyt saada tallia vaihtamaan mäntävalmistajaa jo aiemmin, mutta vasta viidennen rikkoutumisen jälkeen häntä kuunneltiin.

Pekka saavutti kaksi erävoittoa Venezuelassa vuonna 1988. Kuva: Pekka Vehkosen kuva-arkisto

Kauden jälkeen Cagiva oli päättänyt lopettaa kilpailutoimintansa ja Pekka oli jälleen vapailla markkinoilla. Yamaha kiinnostui suomalaisesta ja tarjosi hänelle hyvää sopimusta. Niinpä Pekka aloitti kauden 1989 japanilaistallin väreissä.
Suomalaisen pahin vastustaja kaksipuolikkaissa oli yksi aikakauden kovimmista kuskeista, Ranskan Jean-Michel Bayle, jolle Pekka lopulta hävisikin maailmanmestaruuden. Hän kuitenkin jatkoi vuoden päätteeksi kilpailemista stadioncrosskilpailuissa ja kuittasikin supercrossin maailmanmestaruuden vuoden 1990 alussa. Vaikka saavutus ei Pekalle merkinnytkään yhtä paljon kuin perinteisen motocrossin maailmanmestaruus, oli hän tyytyväinen meriittiin. Stadionkisoista sai hyvin rahaa ja menestyksen myötä Pekka pystyi pyytämään suurempia palkkioita. Koska kilpailuja saattoi olla neljäkin viikossa, Pekka sai parhaimmillaan noin 50 000 dollaria lisätuloja viikossa. Lisäksi hän piti stadionkilpailuista, koska niiden tunnelma oli kuin ajaisi sirkusareenalla. Hän oli myös huono heräämään aikaisin aamulla, joten iltakilpailut sopivat hänelle hyvin.

Motocrossin MM-kauden alkaessa Pekka oli kuitenkin jo valmiiksi väsynyt. Hän huomasi, että oli ehkä ajanut liikaa talvikilpailuja. Hän oli kilpaillut koko syksyn aina vuodenvaihteeseen saakka, eikä ollut antanut kropalleen tarpeeksi palautumisaikaa. Kauden päätteeksi Pekka otti kuitenkin jo neljännen peräkkäisen MM-hopeansa.
Pekka aloitti vuoden 1991 ottamalla stadioncrosskilpailusta toisen MM-hopean. Edellisen hän oli saavuttanut vuonna 1989. Motocrosskausi sen sijaan lähti huonosti käyntiin, sillä Pekka ei ollut parhaimmassa mahdollisessa kunnossa. Loppuvuotta kohden olo kuitenkin parani ja Pekka voittikin Suomen ja Ruotsin osakilpailut. Loppupisteissä hän jäi kuudenneksi.

Pekka voitti vuoden 1991 Suomen osakilpailun. Kuva: Pekka Vehkosen kuva-arkisto

Vuonna 1992 tapahtui Pekan uralla käännekohta. Puolessa välissä kautta mies loukkaantui pahasti Yhdysvaltojen osakilpailussa. Hänen selästään murtui kolme nikamaa, joista yksi hajosi viiteen osaan läpäisten selkäytimen. Leikkauspöydällä Yhdysvalloissa Pekalle annettiin 50 prosentin mahdollisuus selvitä ilman halvaantumista.
Leikkaus onnistui hyvin, mutta toipuminen oli erittäin vaikeaa ja raskasta. Yamaha ilmoitti suomalaiselle, että heidän mielestään hänen ei tulisi enää kilpailla. Pekka halusi kuitenkin jatkaa viisisatasissa kaudella 1993 ja teki ankarasti töitä kuntoutumisen eteen. Ajaminen oli vaikeaa, sillä Pekan selässä oli rautaa niin paljon, ettei niskaa saanut oikeaan asentoon. Silti suomalainen palasi takaisin MM-areenoille, tosin hieman puolikuntoisena. Hollannin osakilpailussa Pekka huomasi, että hän alkoi nyt vihdoin palautua kunnolla leikkauksesta. Hän pystyi ajamaan jälleen voitoista. Mutta juuri kärkikahinoissa häneltä irtosi käsi ohjaustangosta hyppyrissä ja hän kaatui. Pekalta halkesi niskanikamat kahdesta kohtaa. Ura oli nyt lopullisesti ohi.
Pekka muutti kirjansa Monacosta ja tavaransa Belgiasta Suomeen. Hän ryhtyi kuntosaliyrittäjäksi. Arkeen sopeutuminen tuotti aluksi vaikeuksia ja Pekka alkoi pian kaivata kilpailujen tuomaa jännitystä. Uran päättyminen aiheutti tietynlaisen kriisin, mikä johti Pekan ja tämän vuonna 1989 syntyneen pojan äidin eroon. Elämänmuutos oli niin suuri, että Pekka tunsi olevansa hieman sekaisin. Hänellä ei ollut enää tiukkoja aikatauluja, eikä päämääriä. Hän ymmärsi, että hänen tuli löytää elämälleen nyt uusi tarkoitus. Hän alkoi kehittää liiketoimiaan. Kilpailuvietti oli vielä suuri ja hän kaipasi adrenaliinia.
Myös vapaa-ajan moottoripyöräily jäi lähes kokonaan. Pehu löysi kuitenkin tilalle veneilyn ja moottorikelkkailun, jotka ovat olleet hänelle mukavaa ajanvietettä.
 

Vuonna 2015 tuli kuluneeksi 30 vuotta Pekka Vehkosen ensimmäisestä maailmanmestaruudesta. Tapahtumaa juhlistettiin Suomen Moottoripyörämuseossa. Kuva: Nita Korhonen

Vuonna 1995, toivuttuaan kunnolla loukkaantumisesta, Pekka päätti mennä huvin vuoksi ajamaan vielä yhden joukkue-SM-kilpailun. Kylmiltään tehty suoritus päättyi kaatumiseen ja loukkaantumiseen. Kilpailut saivat jäädä nyt lopullisesti historiaan.
Nykyään Pekka pyörittää Ruoppaus Tiimiä sekä solariumkeskuksia ja tekee sijoitustoimintaa. Hän on edelleen kiinnostunut motocrossista ja seuraa kilpailuja jännittäen ajajien puolesta.

Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012