Suomi 100 vuotta – suomalaisia maailmanmestareita, osa 4, Juha Salminen

13-kertainen maailmanmestari Juha Salminen on maailman menestynein endurokuljettaja. Henkilökohtaisten maailmanmestaruuksien lisäksi hän saavutti myös kuusi enduron joukkuemaailmanmestaruutta. Lisäksi hänellä on kaksi MM-hopeaa ja kaksi MM-pronssia. Hän vei nimiinsä myös Saksan ja Italian mestaruudet.

SAAVUTUKSET

MM-kulta 125 cc 1999, 2000
MM-kulta 250 cc 2001
MM-kulta 400 cc 2002
MM-kulta 500 cc 2003
MM-kulta E2 2004
MM-kulta E1 2007, 2011
MM-kulta Yleinen 2000, 2001, 2002, 2003, 2004
MM-hopea E2 2008, 2009
MM-pronssi 125 cc 1998
MM-pronssi E2 2012
MM-joukkuekulta 1998, 2002, 2003, 2004, 2006, 2011
Suomen mestari MX 2002
Espanjan mestari 250 cc 2001, 2002
Saksan mestari 125 cc 1998

Kun Juha Salminen täytti syksyllä 1980 neljä vuotta, hän pääsi kokeilemaan ensimmäistä kertaa mopolla ajoa. Tapahtumasta teki erityisen hienon se, että kyseessä oli ihan oma pyörä, pieni Italjet-mopo. Poika kun oli ilmaissut selkeästi, että hän ei muiden mopoilla ajelisi.
Juhan isä Jouko, joka oli nuorena harrastanut motocrossia, oli vienyt kesällä silloin vielä 3-vuotiaan Juhan Ruskeasannalle katsomaan viisisatasten MM-osakilpailua. Paikalla oli ollut myös Yamahan maahantuojan Arwidsonin toimittamia pieniä PV Yamahia, joita lapset olivat saaneet testata. Isä oli tiedustellut Juhalta, josko tämä olisi halunnut myös kokeilla mopolla ajoa. Juha ei ollut uskaltanut ja oli vastannut napakasti, että ei hän halunnut, hän halusi oman ajopelin.
Juhan kodin ympäristössä Vantaalla oli 1980-luvun alussa ideaaliset maastot harjoitteluun. Naapurustossa oli myös paljon alan harrastajia, joten moottoripyörät tulivat pojalle hyvin tutuiksi.

10-vuotias Juha harjoittelee trialin saloja. Kuva: Juha Salmisen kuva-arkisto

Juha harjoitteli muutaman kesän ajan, kunnes sitten 6-vuotiaana hän osallistui ensimmäiseen kilpailuunsa, lasten taitoajoon, jossa motocrosspyörillä ja trial-mopoilla ajettiin kahdeksikkoa ja pujoteltiin keilojen välissä. Juha nautti isosta tapahtumasta, jossa oli paljon osallistujia. Hän pärjäsikin ihan mukavasti, vaikka varsinaisesta tulostaistelusta ei vielä hänen ikäluokassaan ollutkaan kyse. Kun koitti palkintojenjako, jossa kaikkia osallistujia muistettiin, Juha ei uskaltanut käydä noutamassa mitaliaan.
Juhan ollessa 10 vuoden ikäinen, laitettiin hänen 80-kuutioiseen Kawasakiinsa nastat ja poika pääsi harjoittelemaan myös talviaikaan. Tarkoitus oli kuitenkin, että Juha ei ajaisi mielettömiä määriä talvella, sillä hänen aikansa meni jääpallon ja jääkiekon parissa. Kiireisimpinä vuosina poika juoksi saman päivän aikana jääkiekkotreeneistä jääpallotreeneihin. Hän kuitenkin nautti tilanteesta. Hän tarvitsi vaihtelua.
Juha kilpaili usean vuoden ajan motocrossissa. Isällä ja pojalla ei ollut mitään suunnitelmia edetä missään tietyssä lajissa pitkälle, tärkeintä oli, että Juha harrasti sitä, mistä tykkäsi. Lukuisten kaatumisten ja loukkaantumisten myötä isä kuitenkin totesi 12-vuotiaalle pojalleen, että hänen ehkä kannattaisi ensin opetella kunnolla ajamaan moottoripyörällä, ennen kuin yrittäisi ajaa kovaa. Ratkaisu löytyi trialista, jota Juha oli nähnyt monen pojan ajavan Jakomäen kalliolla. Trial ei kuitenkaan aluksi kiinnostanut Juhaa pätkän vertaa. Vielä tuolloin hän ajatteli, että crossimies ei edes katso trial-pyörään päin, koska sillä ajetaan aivan liian hiljaa. Juha kuitenkin suostui harrastamaan trialia motocrossin ohessa. Kuin varkain laji alkoikin kiinnostaa poikaa ja hän keskittyi siihen yhä enemmän. Samalla motocross alkoi jäädä yhä enemmän taustalle.
Juhan ollessa 16-vuotias, hänelle anottiin erikoislupaa, jotta hän voisi ajaa 250-kuutioisella trial-pyörällä kilpaa niin SM-sarjassa kuin EM- ja MM-kilpailuissakin. EM- ja MM-kisoista käteen jäi lähinnä hyvää kokemusta. Paras sijoitus oli Suomen MM-osakilpailun 16. sija, joka oli harmittavasti yhtä vaille pistesija. Juha kuitenkin voitti trialin nuorten Suomen mestaruuden.
17-vuotiaan Juhan oli tarkoitus jatkaa kilpailemista trialissa, mutta kun ammattikoulu päättyi ja Juha lähti töihin, oli aika tehdä ratkaisu mitä tulevaisuus pitäisi sisällään. Vielä kouluaikana Juha oli pystynyt harjoittelemaan trialia kaksi kertaa päivässä, kerran itsenäisesti koulun jälkeen ja varsinaisen päätreenin isän kanssa tämän päästyä töistä. Nyt kahdeksan tunnin työpäivien jälkeen Juhalla ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia kuin yhteen ajokertaan päivässä, mikä tarkoitti sitä, että hän ei voisi pysyä haluamallaan tasolla. Toinen vaihtoehto olisi ollut siirtyä ajamaan pelkästään trialia, mutta se ei taas ollut rahallisesti mahdollista. Juha päätti jättää trialin ja jatkaa enduron harrastamista, sillä siinä hänellä ei olisi tulospaineita eikä tavoitteita. Sitä hän pystyi ajamaan helposti aina iltaisin kavereidensa kanssa.
Vaikka Juha ei ollut juurikaan enduroa harrastanut, oli laji tullut tutuksi hänelle jo lapsena, olihan naapurustossa erityisen paljon lajin harrastajia ympärillä olevien enduroreittien ansiosta. Lisäksi Helsingin Työväen Moottorikerho, johon Juhakin kuului, järjesti syksyisin enduron tapaisen moottoripyöräsafarin, johon Juha osallistui useana vuonna.
Moottoripyöräilyä enemmän Juha panosti jääpalloon. Jääkiekko oli jo historiaa, sillä poika oli kävellyt luistimet jalassa Pirkkolan jäähallista ulos ja jättänyt hyvästit lajille. Sillä hetkellä hän ei ollut voinut ymmärtää, ettei seura antanut hänen harrastaa muuta kuin jääkiekkoa. Niinpä Juha oli alkanut keskittyä jääpalloon. Hän pelasi myös MM-kisat vuonna 1992 alle 16-vuotiaiden nuorten maajoukkueessa. Koska HIFK:lla ei ollut nuorten A-joukkuetta, Juha pelasi Porvoon Akilles A-nuorten joukkueessa vuoden verran. Talveksi 1994-1995 hänen oli tarkoitus siirtyä HIFK:n liigajoukkueeseen ja lähteä kiertämään pelejä ympäri Suomen. Pian Juha huomasi, ettei hänellä yksinkertaisesti ollut aikaa kaikkeen. Jostain oli karsittava, eikä se missään nimessä olisi moottoriurheilu. Niin jääpallokin sai jäädä.
Sen sijaan enduro alkoi saada yhä suurempaa roolia Juhan elämässä. Nuorukainen osallistui ensimmäiseen stadionendurokisaansa Kangasalalla syksyllä 1994 sekä ensimmäiseen nuorten SM-kilpailuunsa talvella. Hän oli vuonna 1995 nuorten SM-sarjan neljäs ja yleisen SM-kilpailun yhdeksäs. Hyvien tulosten myötä tie vei Ruotsin nuorten MM-osakilpailuun. Juha oli ensimmäisessä MM-koitoksessaan kaksi kertaa 12:s ja kuittasi uransa ensimmäiset MM-pisteet. Seuraavana viikonloppuna koitti Suomen osakilpailu, jossa Juha teki kaikki mahdolliset virheet, mitä juniorikuski vain voi tehdä ja lopulta vielä tekniikkamurheet pakottivat keskeytykseen molempina päivinä. Tulos johti siihen, että Juha päätti isänsä kanssa panostaa enemmän seuraavaan kauteen.
Juha osallistui vuonna 1995 myös motocrossin junioriluokan SM-koitoksiin. Sipoon kilpailun aamun harjoituksissa hänellä jäi yksi hyppy vajaaksi ja hän loukkasi nilkkansa. Juha ei edes kaatunut. Nilkassa ei epäiltykään olevan nivelsidettä kummoisempaa vauriota, mutta lopulta selvisi, että jalkapöydän välissä oleva veneluu oli pirstaloitunut. Jalka meni kasaan ja ääriliikkeissä nivelpinnat ottivat toisiinsa kiinni. Lopulta nilkasta muodostui Juhan siihenastisen uran pahin loukkaantuminen. Se vaivaa miestä edelleen aina silloin tällöin.
Juhalle oli Vantaan Moottorikerhon järjestämässä talvikisassa ehdotettu osallistumista Six Days Enduron juniorijoukkueeseen, niin näyttävää hänen menonsa oli ollut jo tuolloin. Trialtausta oli osoittautunut välittömästi hyödylliseksi myös enduroon. Juhalla ei kuitenkaan ollut mitään tietoa, mitä mikään mainituista englanninkielisistä sanoista tarkoitti. Sen verran vieras laji enduro vielä hänelle oli tuolloin ollut. Tie vei kuitenkin syksyllä 1995 Juhan ensimmäiseen Six Days -kilpailuun Suomen juniorijoukkueessa. Juha onnistui jälleen kerran tekemään kaikki mahdolliset nuoren ajajan mokat. Petteri Silván yritti jotenkin pitää huonekaveriaan silmällä tämän ensimmäisessä joukkuekilpailussa. Tosin vaikeaahan se oli, sillä Juha saattoi ajaa häntä vastaan kilpailussa tai tulla hänen jälkeensä huoltoon, vaikka oli lähtenyt ennen Petteriä matkaan ilman, että Petteri edes näki Juhaa siirtymän aikana. Juha hukutti aikakorttejaan silloin, kun niitä ei olisi edes tarvinnut. Kilpailu oli muutenkin hänelle varsinainen selviytymistaistelu, sillä hän oli juuri ennen matkaan lähtöä saanut, tai itse asiassa ottanut, jalastaan kipsin pois. Nilkka vaivasi häntä edelleen. Loppuvaiheessa kilpailua Juha päätti ottaa lähdössä kaksi minuuttia aikatarkastusvirhepisteitä taaksepäin, jotta hän pääsi Silvánin taakse ja seuraamaan häntä. Tämä oli ainoa keino, miten Juha pysyi edes jotenkin aikataulussa, eikä hän eksynyt siirtymillä. Nuorukainen oli loppujen lopuksi onnellinen, että sai ajettua kilpailun maaliin. Kokemus oli hänelle kuitenkin todella tärkeä.
Vuonna 1996 Juha alkoi tosissaan panostaa endurossa kilpailemiseen. Hän saavutti nuorten Suomen mestaruuden ja oli yleisessä sarjassa neljäs. Lisäksi hän osallistui loppukauden MM-osakilpailuihin Ranskassa, Italiassa, Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa. Vuosi oli hyvin nousujohteinen hänen osaltaan. Ranskan osakilpailu oli varsin vaiherikas. Taivaalta satoi rakeita ja reitit tulivat liukkaiksi. Juha ei ollut juuri liukkaalla nurmikolla ajanut, joten hän sai tosissaan keskittyä. Toisena päivänä hän upotti pyöränsä savikuoppaan ja joutui keskeyttämään. Italian osakilpailu meni sen sijaan jo huomattavasti paremmin ja Juha pääsi MM-pisteille oltuaan kahdesti 12:s. Kauden viimeisessä osakilpailussa Saksassa suomalainen onnistui erittäin hienosti. Hän sijoittui kolmanneksi ja pääsi nousemaan ensimmäistä kertaa palkintopallille. Juha ei ollut varsinaisesti yllättynyt. Kyllähän hän tiesi, että kehitystä on tapahduttava niin hurjilla harjoittelumäärillä. Hänelle oli luonnollista, että tulosta tulisi. Sen sijaan nuorukaisen otteet olivat yllättäneet monet ulkopuoliset  tahot.
Vuoden 1996 Six Days Enduro -kilpailu järjestettiin Hämeenlinnassa. Juha lähti kilpailuun edelliskerrasta oppineena ja intoa täynnä. Tällä kertaa juniorijoukkue toimi hyvin systemaattisesti. Kilpaileminen kotiyleisön edessä toi uutta potkua, jonka siivittämänä sekä Suomen trophy-joukkue että juniortrophy-joukkue otti kultaa. Juhan mielestä voittaminen oli toki hienoa, mutta samalla hän tiesi, että paljon enemmänkin voisi saavuttaa. Vielä tässä vaiheessa hän ajatteli, että olisi menestynyt myös pääjoukkueessa.
Syksyllä kauden päätyttyä Juhalta katkesi reisiluu harjoituksissa. Hän oli huolissaan. Edessä oli ensimmäinen leikkaus ja Juha mietti, kuinka paljon toipuminen veisi aikaa harjoittelulta. Loppujen lopuksi leikkaus sujui kuitenkin hyvin ja Juha toipui hyvin kevättalven treeneihin.

Kari Tiainen oli iloinen seuraajansa ensimmäisestä maailmanmestaruudesta Tšekeissä vuonna 1999. Kuva: Juha Salmisen kuva-arkisto

Juha päätti osallistua kauden 1997 ensimmäisiin MM-osakilpailuihin, jotka pidettiin Espanjassa ja Portugalissa. Hän tiesi, että Kansainvälinen Moottoriliitto FIM kustantaisi luokkien viisi parasta kuljettajaa kolmanteen osakilpailuun Brasiliaan, jonne Juhalla ei olisi muuten ollut varaa lähteä. Kahden kilpailun jälkeen Mika Ahola oli pisteissä viidentenä ja Juha kuudentena. Ennen Brasilian koitosta molempien miesten edessä oli kuitenkin Päijänteen Ympäriajo. Juha käänsi isänsä kanssa Mersun keulan Portugalista kohti Suomea, sillä kotimaan koitos starttaisi jo muutaman päivän päästä. Kaksikko ajoi yötä päivää ja saapui keskiviikoksi Suomeen sopivasti torstain lehdistötilaisuuteen. Kilpailu eteni Juhan kohdalta melko mukavasti. Perinteiseen tapaan hän unohteli aikojaan ja sai taas AT-virhepisteitä. Kun hän sunnuntaina taisteli eteenpäin vanhoilla renkaillaan, joita ei ollut ehtinyt vaihtaa uusiin, Mika Ahola pääsi ohittamaan hänet. Juha päätti lähteä Mikan perään, osui kantoon, lensi päin puuta ja katkaisi toisen jalkansa reisiluun. Viiden kuukauden sisään hän oli nyt onnistunut katkaisemaan molempien jalkojensa reisiluut. Juha oppi, ettei Päijänteen Ympäriajo tulisi koskaan olemaan hänen juttunsa, ei henkisesti, eikä ajomielessäkään.
Loppukesästä Juha pääsi kuitenkin osallistumaan Suomen ja Ruotsin MM-osakilpailuihin, jotka menivät niin mukavasti, että hän oli kauden loppupisteissä seitsemäs. Riihimäen MM-osakilpailun yhteydessä Kari Tiainen oli kertonut hänelle, että KTM oli tiedustellut nuorta lupaavaa kuskia ajamaan. Juhan näytöt olivat olleet niin hyviä, että hänet haluttiin mukaan. Juha oli onnellisessa asemassa, hänen ei tarvinnut kysellä tallipaikkaa, vaan hänelle tarjottiin suoraan sopimusta. Koska nuorukainen ajoi samoja aikoja tallikuskien kanssa, ei hän ollut yllättynyt tarjotusta sopimuksesta. Häntä ei myöskään epäilyttänyt tai pelottanut se, miten hän tulisi pärjäämään. Juhaa helpotti suunnattomasti tieto siitä, että hän oli jo pystynyt testaamaan tasonsa kovassa joukossa ja oli menestynyt varsin mukavasti.
Juha nautti ajaa KTM:n palkkalistoilla ja KTM:n Saksan tehdastallissa. Elämä oli melko huoletonta. Hänelle ei asetettu kaudeksi 1998 tulospaineita, sillä Saksan ja Italian tallien piikkiluokan ykköskuljettajina toimivat Shane Watts ja Stefano Basseri. Nuoren suomalaisen ei odotettu voittavan osakilpailuja. Tärkeintä oli, että hän saisi kokemusta ja ottaisi oppia tallin toiselta kuljettajalta Kari Tiaiselta. Shane Watts kuitenkin loukkasi jalkansa heti toisen MM-osakilpailun jälkeen ja oli sivussa koko loppukauden. Saksan tallin menestys oli nyt täysin suomalaiskaksikon käsissä. Juha päätti jättää kokemuksen haun sikseen ja keskittyä menestymiseen. Hän saavuttikin jo kauden kolmannessa osakilpailussa Italiassa ensimmäisen päivävoittonsa. Suomalaiselle saavutus ei aiheuttanut suuria tunteenpurkauksia, mutta hyvä olo valtasi hänet hyvin menneen kisasuorituksen myötä. Seuraavana viikonloppuna Ranskassa hän oli kaksi kertaa toinen. Juniorina tehdyt mokat olivat nyt historiaa ja pohja oli hankittu sopivasti ennen kuin Juha astui tehdaspyörän puikkoihin. Loppukautta kohden suomalaisen tulokset paranivat jatkuvasti. Hän oli loppupisteiden kolmas ja kuittasi ensimmäisen MM-mitalinsa. Lisäksi hänet kruunattiin Saksan sarjan sekä piikkiluokan että yleisen luokan mestariksi. Syksyn Six Days Enduro –kilpailussa Australiassa, jossa Suomen joukkue vei mestaruuden, oli Juha yleiskilpailun toinen.
Kaudella 1999 Juha jatkoi KTM:n väreissä, mutta tällä kertaa KTM Fabio Fariolin italialaisessa tiimissä, koska Saksan tiimi oli päätetty lopettaa. Kauden kolmannessa osakilpailussa Italiassa, Juhan pyörästä hajosi vauhtipyörä ja hän jäi ilman pisteitä. Tiimipäällikkö sanoi hänelle, että mestaruus on nyt menetetty. Suomalainen ei kuitenkaan ollut samaa mieltä. Hän ei koskaan antanut italialaisten mielipiteiden vaikuttaa tekemisiinsä. Juha kyllä ymmärsi, että heikkohermoisempi olisi ollut tuollaisesta kommentista järkyttynyt, mutta häneen kommentti ei vaikuttanut mitään. Juha päätti vetää kauden loppuun täysillä ja loppujen lopuksi hänet kruunattiin piikkiluokan maailmanmestariksi ylivoimaisesti! Päällimmäisenä Juhan ajatuksissa oli, että kuka nyt lopulta saikaan pitkän nenän. Mestaruus oli hänen mielestään hieno juttu, mutta ei mikään mieltä räjäyttävä kokemus. Hänelle oli ollut selvää, että ennemmin tai myöhemmin mestaruus tulisi. Kehitys oli ollut niin vahvaa, ettei mestaruuden saavuttaminen ollut mikään yllätys. Juhalla ei ollut tunnetta, että hänen toiveensa olisi nyt toteutunut, sillä maailmanmestaruuden voittaminen ei ollut ollut hänen haaveensa. Hän oli aina vain toivonut saavansa ajaa moottoripyörällä. Vastaavasti maailmanmestaruus ei vaikuttanut Juhan tulevaisuuden ajamiseen, se ei vienyt häneltä menestyksen nälkää.
Kun maailmanmestaruus oli saavutettu, Juhan ajo alkoi kulkea yhtä paremmin ja hän osallistui kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin Espanjan mestaruussarjassa, SM-sarjassa, Six Days Endurossa, jonka Suomi taas voitti sekä ajoi vielä muutaman motocrossin MM-osakilpailunkin.
Juha aloitti piikkiluokan mestaruuden puolustamisen kaudella 2000 rauhallisin mielin. Suomalainen ei halunnut vielä siirtyä isompiin luokkiin, sillä hän halusi ensin osata kunnolla ajaa 125-kuutioisella pyörällä. Isompi pyörä oli myös Juhalle vielä jossain mielessä kummajainen, sillä hän ei tiennyt, miten reagoisi pyörän voimaan ja miten oma ajo alkaisi kulkea. Piikkipyörällä ajo sentään sujui täydellisesti. Juha otti kymmenestä osakilpailusta kymmenen voittoa. Kauden päätteeksi hänet kruunattiin toistamiseen maailmanmestariksi ja hän teki historiaa ajamalla myös yleiskilpailun ylivoimaiseen voittoon 125-kuutioisella pyörällä.
2001 kaudelle Juha vaihtoi pyöränsä kaksipuolikkaaseen kaksitahtiseen. Hän olisi halunnut jättää pyöräkoon väliin ja hypätä suoraan nelitahtiseen, sillä KTM oli juuri tuonut markkinoille uuden sukupolven nelitahtiset mallit. Tehdas kuitenkin vaati, että Juha ajaisi ensin pienemmällä pyörällä. Vaihto ei tuottanut ongelmia ja Juha huomasi pian, että hän tykkäsi kilpailla aina sillä pyörällä, jolla juuri sillä hetkellä ajoi. Hän voitti suurimman osan kilpailuista. Kauden päätteeksi hän nappasi ensimmäisen kaksipuolikkaiden maailmanmestaruutensa. Lisäksi hän saavutti myös Espanjan mestaruuden. Juha vaihtoi heti loppusyksystä nelitahtiseen, jolla kävi ajamassa muun muassa Six Days Enduro –kilpailun Ranskassa Suomen joukkueen kärsien lukuisista keskeytyksistä Juha mukaan lukien.

Vuonna 2002 Juha kävi nappaamassa 400 cc -luokan maailmanmestaruuden, Six Days Enduron joukkuemaailmanmestaruuden, Espanjan mestaruuden sekä motocrossin Suomen mestaruuden, jonka jälkeen hän siirtyi viisisatasiin.

Kolme viikkoa ennen vuoden 2003 MM-kauden alkua hän kuitenkin loukkaantui Espanjan rantacrossikilpailussa. Mies oli kaatunut hyppyrin taakse, jolloin takaa tullut kilpailija oli törmännyt hänen selkäänsä. Juhalta oli katkennut viisi kylkiluuta ja hänen pakaralihaksen hermo jäi kivuliaasti pinteeseen. Kun ensimmäinen MM-osakilpailu koitti, oli hermot saatu jälleen toimimaan, mutta kylkiluut olivat edelleen poikki. Kovan kuntoutuksen lisäksi Juha ei ollut voinut harjoitella kuin muutaman kerran ennen kauden alkua, eikä osannut odottaa vuodelta juuri mitään. Kausi osoittautui kuitenkin jo heti ensimmäisestä kilpailusta lähtien onnistuneeksi. Juha voitti niin viisisatasten maailmanmestaruuden kuin yleiskilpailunkin mestaruuden, josta hän oli erityisen iloinen, sillä hän oli ajanut mestaruudesta Hondan kaksipuolikkaalla kilpaillutta Stefan Merrimania vastaan aivan viimeiseen osakilpailun viimeiselle erikoiskokeelle saakka. Tämä suoritus jäi Juhan mieleen erityisen hienona. Hänelle itselleen saavutus oli kova juttu pääasiassa siksi, ettei hän koskaan edes tykännyt kilpailla viisisatasella. Pyörällä ajamisesta hän kyllä piti, se oli itse asiassa hyvin hauskaa, mutta kun sillä piti ajaa kovaa, hauskuus loppui kuin seinään. Viisisatasessa oli niin paljon voimaa. Juhasta tuntui, että Norja näkyi joka kerta, kun hän aukaisi kaasun.
Jälleen joukkuemestaruutta saavuttamassa ollut Juha vaihtoi kaudeksi 2004 E2-luokkaan ja nelipuolikkaaseen pyörään. Hän viihtyi hyvin tiimissä, jossa nyt hänen lisäkseen ajoivat Petteri Silván ja Samuli Aro. Kari Tiainen oli päättänyt kilpauransa ja siirtynyt suomalaisten tallipäälliköksi. Kun vielä suurin osa mekaanikoista oli suomalaisia, oli tiimi periaatteessa täysin kotimainen. Silti päällimmäisenä vuodesta Juhan mieleen jäi kyllästyminen. Hän ajoi jälleen voittoja ja menestyi hyvin, mutta hän ei enää nauttinut olostaan varikolla. Hänestä tuntui, että kaikki oli vain yhtä ja samaa vuodesta toiseen. Hän ei enää jaksanut. Hän tarvitsi muutosta. Juha kävi ajamassa motocrossin MX3 MM-osakilpailuja ja pärjäsikin varsin hyvin. Hän oli muun muassa viides Ruotsin osakilpailussa. Juha huomasi, että jos hän olisi edes hieman panostanut motocrossiin, hän olisi voinut menestyäkin. Lopulta realismi voitti, enduro oli hänen lajinsa ja siitä hänelle maksettiin. Hän tiedosti, että mikäli vaihtaisi lajia, hän joutuisi aloittamaan alusta, sillä ei uskonut KTM:n maksavan hänelle juuri mitään siitä, että hän ajaisi tehtaan pyörällä motocrossia. Ensin olisi pitänyt tehdä tulosta. KTM kuitenkin tiesi, että Juha tarvitsisi jotain uutta. He ehdottivat suomalaiselle, että tämä osallistuisi Amerikan Grand National Cross Country -sarjaan. Juhan ei tarvinnut edes miettiä asiaa. Hän oli hyvin tyytyväinen ratkaisuun. Loppukesästä hän kävi ajamassa yhden kilpailun Amerikassa ja katsomassa, millaisesta touhusta oli kyse. Ja niin Juha teki kahden vuoden sopimuksen sarjaan osallistumisesta.
Voitettuaan 16 osakilpailusta 14 ja sijoituttuaan kerran toiseksi, E2-luokan maailmanmestari pakkasi laukkunsa ja otti mukaansa Yhdysvaltoihin mekaanikko Antti Kallosen. Koska valmista tiimiä ei ollut, sai Juha ja Antti päättää hyvin pitkälle asioista itse. Työtä oli paljon, mutta miehelle oli tärkeää, että hän sai toteuttaa itseään. Motivaatio kilpailemiseen ja ajamiseen oli taas hyvin korkealla. Kaiken lisäksi GNCC-sarjassa yhdistyivät Juhan kaksi intohimoa, enduro ja motocross. Juha tunsi, että taivaankappaleet loksahtivat juuri oikein kohdalleen.

Juha voitti vuonna 2006 Yhdysvalloissa GNCC-sarjan mestaruuden toisen kerran. Kuva: Juha Salmisen kuva-arkisto

GNCC-kausi piti sisällään 13 osakilpailuviikonloppua, joten Juha asui pääasiassa Yhdysvalloissa. Kesätauon sekä pidemmät vapaat hän vietti Suomessa. Kausi sujui hienosti ja Juha nautti taas ajamisesta. Rapakon takana ihmeteltiin, miten yksi mies voi tulla Euroopasta ja ajaa niin helposti voittoja napsien. Suomalainen saavuttikin mestaruuden voitettuaan 13 kilpailusta yhdeksän. Juha tuli nöyrän luonteensa ansiosta hyvin toimeen paikallisten ja kanssakilpailijoidensa kanssa. Hän antoi hyvän kuvan koko lajille. Suomalaista arvostettiin niin paljon, että hänelle myönnettiin Amerikan paras amatöörimoottoripyöräurheilijan titteli. Juhasta tuli näin ensimmäinen ei-amerikkalainen American Motorcyle Associationsin palkinnon saanut henkilö. Mies itse ei sen sijaan tiennyt palkinnosta mitään. Hänellä ei ollut hajuakaan, että hänelle oli sellainen myönnetty, eikä hän näin ollen osannut olla sitä noutamassa. Kun Juha sai kuulla voittamastaan palkinnosta, hän ajatteli, että onpa kiva juttu. Jälkeenpäin hän alkoi ymmärtää, miten isosta meriitistä oli kyse. Toisaalta Juha on myöhemmin tiedostanut, että hänen suhtautumisensa tämänkin tunnustuksen saamiseen on vain todiste siitä, ettei hän koskaan ole ajanut voittamisen tai saavutusten takia. Kaikki on aina lähtenyt ajamisen riemusta.
Juha hallitsi toisenkin vuoden GNCC-sarjaa ja vei mestaruuden jälleen itselleen. Lisäksi hän nappasi Australiassa ajetun Oceanian kilpailun mestaruuden. Hän oli Yhdysvaltoihin lähtiessään sanonut äidilleen, että ura päättyisi kahden vuoden jälkeen. Rapakon takana vietetty aika oli kuitenkin tuonut niin paljon lisämotivaatiota, että Juha jaksoi jälleen ajaa ja kilpailla. Kahden mestaruusvuoden jälkeen Juha palasi hyvin motivoituneena kamppailemaan Eurooppaan. MM-tason enduro oli muuttunut paljon hänen poissa ollessaan. Mukaan oli tullut extremetestejä sekä paljon uusia kuljettajia, jotka lisäsivät Juhan motivaatiota entisestään. Kaiken lisäksi laji oli muuttunut juuri Juhalle sopivaksi, sillä mitä vaikeammat erikoiskokeet olivat, sen paremmin ne sopivat suomalaiselle. Juha sai valita itselleen pyörän ja hän päätyi kaksipuolikkaaseen nelitahtiseen, koska ei ollut sillä vielä koskaan ajanut. Hän nappasikin heti vuonna 2007 E1-luokan maailmanmestaruuden.
Juha huomasi, että mitä enemmän hänellä alkoi olla mestaruuksia taskussaan, sitä enemmän paineita tuli ulkopuolelta. Muille ei enää riittänyt se, että Juha oli toinen. Vaikka hän itse ei edelleenkään kerännyt paineita mistään, ei hän myöskään enää ollut tyytyväinen siihen, että saavutti palkintopallisijan, jos ei seisonut sillä korkeimmalla korokkeella. Hän oli niin monta kertaa voittanut, että toisen ja kolmannen sijan jälkeen Juha oli nyt alkanut pyörittelemään mielessään, mikä meni pieleen. Hän tiesi, että jälkikäteen pohtiminen on aivan turhaa, mutta ymmärsi myös, että vuosien mittaisten voittoputkien jälkeen se on täysin luonnollista. Toisaalta Juha myös tiesi, että sinä päivänä, kun hän tyytyy olemaan toinen tai kolmas, on hänen uransa loppu alkanut.
Siitä huolimatta vuonna 2008 saavutettu MM-hopea 11 peräkkäisen mestaruuden jälkeen ei ollut Juhalle suuri pettymys, koska vuosi oli muuten onnistunut. Kaikki kauden kilpailuvoitot yhtä lukuun ottamatta olivat menneet joko Juhalle tai mestaruuden vieneelle Ranskan Johnny Aubertille. Lopulta Juha hävisi mestaruuden epäonnisen Espanjan osakilpailun myötä vaikka saavuttikin neljä voittoa Aubertia enemmän. Suomalaiselle ei jäänyt kaudesta mitään hampaankoloon, hän tiesi, että oli tehnyt parhaansa. Sen sijaan tuttu kyllästyminen alkoi taas vaivata Juhan mieltä kauden aikana. Hän päätti tehdä sopimuksen BMW:n kanssa seuraavaksi kaudeksi, sillä koki tallin valtavana mahdollisuutena. Tiimi ja pyörä olivat täysin uusia. Juhalle talli merkitsi uutta ja mielenkiintoista haastetta, johon hän halusi tarttua. Moni luuli Juhan tehneen sopimuksen BMW:n kanssa taloudellisista syistä, mutta tähän aikaan endurossa elettiin kultavuosia ja palkkiot olivat erittäin hyvät, olisi Juha valinnut minkä tiimin tahansa.
Juha oli jälleen tilanteessa, jossa hänen piti aloittaa pyörän rakentaminen aivan alusta. Toisaalta se oli hyvin mielenkiintoista ja motivoivaa, toisaalta erittäin raskasta. Jos Juha ei istunut pyörän selässä, hän oli puhelimessa sopimassa tiimin kanssa seuraavista kuvioista. Hän ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että moottoripyörälle voisi tehdä sellaisia asioita, mitä he tekivät. Jotkut ratkaisut toimivat, toiset eivät. Kun kausi 2009 alkoi, ei Juha pitänyt pyörää erityisen kilpailukykyisenä. Silti vuosi oli kuin uusinta edellisestä. Mestaruus oli jälleen Juhan ja Aubertin kaksinkamppailua, jonka ranskalainen vei nimiinsä. Juha ei pitänyt vuotta missään nimessä huonona. Loppusuoritukseen pääseminen oli ollut hyvin vaikeaa, eikä hän koskaan ollut tehnyt niin paljon työtä pyörän kehittämisen eteen.

Juha kilpaili BMW:n puikoissa vuonna 2009. Kuva: Juha Salmisen kuva-arkisto

Sen sijaan kausi 2010 oli epävakaa BMW:llä. Kukaan ei tiennyt, mitä tallissa tapahtuisi. Puolessa välissä kautta Juhan ollessa kolmantena MM-pisteissä, tuli tieto, että hänen pitäisi ajaa loppukausi uudella Husqvarnan pyörällä, sillä BMW:n kilpailutoimintaa oltiin siirtämässä kyseiselle merkille. Ensimmäisessä kilpailussa uudella pyörällä, Espanjan mestaruuskilpailussa, Juhan jalasta murtui telaluu. Hän joutui jättämään Italian ja Slovakian MM-osakilpailut väliin. Kauden lopputulos oli kahdeksas sija.
Husqvarnan mukaantulon myötä Juha sai jälleen potkua uudesta tiimistä ja uudesta pyörästä. Se, että kaikki, mekaanikkoa lukuun ottamatta, vaihtui hänen ympärillään kertaheitolla, oli Juhalle kuin lottovoitto. Hän jaksoi taas työskennellä sataprosenttisesti ja nappasikin vuonna 2011 kahdeksannen maailmanmestaruutensa. Yleiskilpailuvoittojen myötä hänellä oli nyt kasassa yhteensä huikeat 13 henkilökohtaista maailmanmestaruutta.

Juha Salminen saavutti vuonna 2011 viimeisen maailmanmestaruutensa, 12 vuotta ensimmäisen jälkeen. Kuva: FIM

Vuonna 2012 Juha sai projektikseen 310-kuutioisen pyörän. Kausi oli taas varsin työläs tiimin ahkeroidessa suomalaisen johdolla pyörän parissa. Juha olisi päässyt huomattavasti helpommalla, jos olisi ajanut vanhalla ajokillaan, mutta tällä hetkellä haasteellisuus oli kuitenkin menestystä tärkeämpää. Kauden päätteeksi mies saavutti MM-pronssia.
Juha jatkoi kauden 2013 Husqvarnalla ja pääsi kamppailemaan paitsi maailmanmestaruuden voittanutta Ranskan Antoine Meoa, myös tiimikaveriaan Matti Seistolaa vastaan. Lopulta Juha vei MM-hopeaa viiden pisteen erolla Seistolaan.

Juha saavutti vuonna 2012 E2-luokan MM-pronssia Husqvarnalla. Kuva: Juha Salmisen kuva-arkisto

Ennen kauden päätöstä, elokuun lopulla 36-vuotiaalla Juhalla oli kuitenkin suuria uutisia. Maailman kaikkien aikojen menestynein endurokuljettaja oli päättänyt lopettaa uransa. 13 henkilökohtaisen maailmanmestaruuden, kuuden joukkuemaailmanmestaruuden, 96 osakilpailuvoiton ja lukuisten muiden saavutusten ja tunnustusten jälkeen hän oli saavuttanut kaiken ja vielä enemmän ja oli nyt valmis kääntämään uuden sivun elämässään ja keskittymään perhe-elämään vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa.
Moottoripyöräily ei enää ollut intohimo Juhalle. Alun perin hän ajoi ajamisen halusta ja sen takia hän pystyi tekemään suuria treenimääriä. Vuosien aikana ajamisesta oli tullut ammatti, mikä Juhan mielestä oli täysin luonnollista, koska jos ajamiseen suhtautuisi edelleen harrastuksena, sitä ei pystyisi tekemään pitkäjänteisesti ja pitkään varsinkaan huonoina päivinä. Kun ajamista käsittelee ammattina, voi hyvinä päivinä ottaa ilon irti siitä, että pääsee ajamaan ja nauttia siitä kuin harrastuksesta. Huonoina päivinä taas pitää ajatella, että ajaminen on ammatti ja se tulee tehdä, koska siitä maksetaan ja ajaja on velvoitettu tekemään sitä. Juha ei 2000-luvun puolella ole koskaan mennyt ajamaan moottoripyörällä, koska se olisi hauskaa. Hänen ainoa tavoitteensa oli vain pärjätä kilpailuissa ja tehdä tulosta työnantajalleen.

Tänä päivänä Juha Salminen toimii Husqvarna Nordicin tuotepäällikkönä. Jääkiekko näyttelee edelleen merkittävää osaa hänen elämässään. Hyväntekeväisyysotteluiden lisäksi hän käy kaksi kertaa viikossa pelaamassa Pietarinkadun Oilersin kanssa. Jääkiekkoilu toimii myös hyvänä kuntoharjoitteluna.
Kesällä 2017 ralliauton ratissa aina silloin tällöin nähty Juha teki uuden aluevaltauksen, kun hän kisasi rallicrossin SM-sarjassa. Mies saavutti SRC eli Super Ralli Cross -luokassa Flying Low Motorsport -tiimissä kahdeksannen sijan. Hän jäi pisteittä heti debyytissään auton teknisen vian takia, mutta neljässä jäljellä olleessa osakilpailussa hän ajoi pisteille. Mies tullaan näkemään myös tulevaisuudessa ainakin ralliauton ratissa.

Juha Salminen on maailman menestynein endurokuljettaja, joka on saavuttanut RR-legenda Giocomo Agostinin jälkeen eniten moottoripyöräpuolen maailmanmestaruuksia. Kuva: Nita Korhonen

Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012